Sosialidemokraattinen aikakauslehti

1920

 


Julkaistu: syyskuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 17, syyskuun 15 p., s. 277–292. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, L. O. Frossard, J. W. Keto. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.


Sosialidemokraattinen aikakauslehti

N:o 17, syyskuun 15 p.

 

Toimitus:
Karl H. Wiik
Vastaava
J. W. KetoV. Voionmaa

Sisällysluettelo:

 


Z. Camélinat 80-vuotias.

Z. CamélinatKohta on kulunut puoli vuosisataa Pariisin Kommuunista. Toinen toisensa jälkeen ovat Kommuunin taistelijat menneet manalle, jotkut kaatuen jo niissä katutaisteluissa, joissa Kommuuni kukistui, toiset joutuen voittajain valtiorikosoikeuksien tuomitsemina ammuttaviksi taikka sortuen hirveissä vankisiirtoloissa maapallon toisella puolella. Mutta eräät ovat voineet jatkaa toimintaansa köyhälistön asian hyväksi näihin päiviin saakka. Niiden kommunardien joukossa, jotka vielä tänä päivänä elävät ja toimivat keskuudessamme komeana muistona menneiltä ajoilta, on Z. Camélinat päätä korkeampi tovereitaan.

Camélinat syntyi syyskuun 14 päivänä v. 1840 Yonnessa, koillis-Ranskassa. Hänen aikaisempi kehityksensä oli sen ajan proletaarin tavallista kehityskulkua. Talonpoikaismökin asujamena uurasti hän poikana ja nuorukaisena isänsä pelloilla ja viinitarhoissa, sillä onhan hänen kotiseutunsa Ranskan parhaita viinialueita. Mutta jo kukoistamaan päässyt suurteollisuus viekoitteli häntäkin puoleensa, ja niin lähti hän Pariisiin, työskennellen siellä ensin putkitehtaassa, sitten pronssityöpajassa. Tämä hänen ammattivalintansa sai ratkaisevan merkityksen koko hänen myöhempään elämäänsä nähden.

Tähän aikaan oli jo Ranskan työväki, joskin hapuillen, alkanut etsiä niitä teitä, jotka johtaisivat oikeudenmukaisempaan, sosialistiseen yhteiskuntaan. Yhtenä näistä etsijöistä allekirjoitti Camélinat v. 1864 n.s. »kuudenkymmenen sosialistisen manifestin», joka ilmestyi Proudhonin erään teoksen esipuheena. Työväenyhdistyksissä, joita jo oli sinne tänne perustettu, kävi hän kiivasta taistelua Napoleon III:nnen herruutta vastaan ja järjesti samaan aikaan pronssityöläisten ammattiyhdistyksen. Hänen kuvansa, jonka olemme onnistuneet hankkimaan, on peräisin juuri näiltä ajoilta.

Siihen aikaan olivat jo eri maiden työläiset Marxin suuren hengen elähdyttäminä alkaneet hakea toisiaan, alkaneet suunnitella yhteistä kansainvälistä taistelua. Vuonna 1866 pidettiin Genevessä Internationalen ensimmäinen kongressi, johon otti edustajana osaa myös Camélinat, ollen hän siis yksi Internationalen perustajista. Hän oli myös yksi niistä ensimmäisistä, jotka joutuivat kärsimään työväen kansainvälisyyden aatteen puolesta, sillä jo samana vuonna hän tuli tuomituksi mainitun toimintansa takia — mikä ei kuitenkaan sittemmin estänyt häntä jatkamasta sitä samalla innolla kuin ennenkin.

Camélinat oli siis jo Ranskan työväen eturivin miehenä monessa suhteessa koulutettu sitä tehtävää varten, joka Kommuunia pystytettäessä tuli hänen osalleen. Hänet nimittäin määrättiin nyt johtamaan valtiopankin rahapajaa.

Tässä toimessa hän oli oikealla paikallaan. Laitoksessa, jossa kaavamaisesti oli noudatettu vanhentuneita menetelmiä, hän pani toimeen tärkeitä uudistuksia, ja rahat lyötiin ennen kuulumattomalla tarkkuudella. Oli määrätty, että hopearahan piti sisältää 900 ‰ hopeata ja että eroavaisuus saisi olla korkeintaan 2 ‰. Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, ettei Camélinatin lyöttämissä rahoissa ole havaittavissa pienintäkään eroavaisuutta säädetyistä suhteista. Camélinatin keksimät teknilliset parannukset onkin pysytetty tähän päivään saakka.

Meidän ei tarvitse Camélinatista erityisesti toistaa, mitä yleensä on kaikista Kommuunin miehistä sanottu, nimittäin, että heidän elämäntapansa oli mitä yksinkertaisin ja heidän rehellisyytensä täydellinen. Ainoastaan jobbari ja kulassi voi tässä nähdä jotakin ihmeteltävää.

Kommuunin kukistuessa Camélinat onnistui löytämään Englannissa turvapaikan. Sielläkin hän otti vilkkaasti osaa ammattiyhdistysten toimintaan. Vasta vuonna 1881 kommunardeille myönnetyn amnestian jälkeen hän palasi takaisin kotimaahansa. Täällä työväki lähetti hänet kohta eduskuntaan, joten hän siis oli ensimmäisiä, jotka Ranskan parlamentissa toivat köyhälistön vaatimukset esille ja viskasivat totuuden sanat lahonneen porvariyhteiskunnan apureille vasten silmiä. Ja lopuksi valittiin hänet — entinen rahapajan johtaja — Ranskan yhdistyneen sosialistipuolueen rahastonhoitajaksi, jossa luottamustoimessa hän työskenteli puolueen perustamisvuodesta 1905 alkaen aina viime vuoteen saakka.

Nyt nauttii tuo komea, kunnioitettava vanhus hyvin ansaittua lepoa pienessä kodissaan Belleville'ssä. Mutta väsymättömällä innolla seuraa hän yhä sosialistisen liikkeen kehitystä, ja elleivät hänen tyttärensä, jotka syntyivät Englannissa isän ollessa siellä maanpakolaisena, pidättäisi häntä varomattomuuksista, heittäytyisi hän — niin kerrotaan — vielä nytkin päivän taisteluihin suuremmalla innolla kuin moni nuori.

Kunnia olkoon valkohapsiselle vapaustaistelijalle, joka on uhrannut pitkän päivätyönsä niin kotimaansa kuin kansainvälisen köyhälistöliikkeen hyväksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Marx ja neuvostojärjestelmä.

Kommunistit ovat koettaneet todistaa, kuinka proletariaatin diktatuurin täytyy välttämättä kumota demokratia, s. o. yleinen äänioikeus, kaikkia koskeva kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus j.n.e. Proletariaatin diktatuurin täytyy pukeutua neuvostodiktatuurin muotoon, jolloin vain n. s. työtätekevillä luokilla olisi äänioikeus.

Kommunistit väittävät, että vain tällaisen neuvostojärjestelmän pohjalle voi sosialismin rakentaa. Yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja eduskunnallisuuteen perustuva demokratia on kuulema porvarillisen talousjärjestelmän vakiomuoto, joka välttämättömästi tulee muuttumaan toisenlaiseksi, niin pian kuin itse talousjärjestelmäkin muuttuu.

En halua nyt ryhtyä pohtimaan neuvostojärjestelmän hyviä ja huonoja puolia, joita kumpiakin on. Omasta puolestani, mikäli tällä hetkellä voin asiata käsittää, luulen, että on hyvin mahdollista, että nykyinen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva eduskunnallisuus tulee säilymään sosialistisenkin talousjärjestelmän aikana; se on kuitenkin varmaa, että talouselämän johto tulee erotettavaksi eduskunnan tehtävistä ja luovutettavaksi jonkinlaisen talousparlamentin tapaisille elimille, joissa m. m. työväen liikeneuvostot ovat edustettuina.

Tällä kertaa tahdon vain antaa pienen lisän neuvostoaatteen syntyhistoriaan. Kommunistit ovat nimittäin olleet lukevinansa, että Marxkin oli jo selvillä siitä, että yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunnallisuus oli tuomittu häviämään köyhälistön diktatuurin aikana ja sosialistisessa yhteiskunnassa. Olen tosin jo aikaisemmin tässä aikakauslehdessä[1] lukuisilla sitaateilla osoittanut, kuinka Marx ja Engels eivät ajatelleet köyhälistön diktatuuria demokratian vastakohdaksi, mutta sietää kuitenkin tarkastella, onko toiseenkin suuntaan meneviä lausuntoja.

Kuvaillessaan kirjassaan »Kansalaissota Ranskassa»[2] Pariisin Kommuunin luonnetta, kommuunin, jota Marx pitää »vihdoin keksittynä poliittisena muotona, jonka vallitessa työn taloudellinen harjoittaminen saattoi tapahtua», luettelee Marx eräitä sen ominaisuuksia, joista kommunistit ovat tehneet laajakantoisia johtopäätöksiä. Ensin mainittuaan, kuinka kommuunin jäsenet valittiin yleisellä äänioikeudella Pariisin eri piirikunnissa, painostaa Marx, kuinka sen jäsenet olivat vastuunalaisia ja joka aika erotettavissa ja kuinka enemmistö oli »työläisiä taikka työväenluokan tunnustettuja edustajia». Sitten jatkaa Marx: »Kommuunin piti olla ei parlamentiilinen, vaan työskentelevä korporatsioni (elin), joka samaan aikaan suoritti lainsäädännöllistä työtä sekä oli toimeenpanevana valtana.» Ja hän lisää selvitykseksi: »Sen sijaan, että kerran kolmessa tai kuudessa vuodessa ratkaistaisiin, kenen vallitsevan luokan jäsenistä on edustettava ja poljettava kansaa parlamentissa, tuli yleisen äänioikeuden palvella kommuuneiksi järjestynyttä kansaa, niin että se sitä käyttäen voi valita liikkeeseensä työläiset, työnjohtajat, kirjanpitäjät, samoinkuin jokaisen muunkin työnantajan äänioikeus tätä samaa tarkoitusta palvelee.»

Tuosta kohdasta Marxin teoksessa on Lenin johtanut nyttemmin niin kohtalokkaaksi käyneen teoriansa parlamentarismin hävittämisestä siirryttäessä sosialistiseen talousjärjestelmään. Neuvostojärjestelmässä ovat kommunistit sitten koettaneet luoda järjestön, joka täyttäisi Marxin edustuslaitokselle asettamat vaatimukset. Ja onkin tunnustettava, että tässä suhteessa on neuvostojärjestelmällä eräitä etuja, jotka kuitenkaan eivät voi tehdä olemattomaksi tuohon järjestelmään välttämättömästi liittyvää mielivaltaa, mikä johtuu mahdottomuudesta lailla määritellä, kuka on työntekijä, kuka ei.

Että kuitenkaan Marx ei ole voinut ajatellakaan mitään nykyaikana keksityn neuvostojärjestelmän tapaista, se käy varsin selväksi, kun pitää mielessä, mitenkä Marx koko ajan painostaa yleisen äänioikeuden oleellista yhteenkuuluvaisuutta ihanteeksi esittämänsä edustusjärjestelmän kanssa. Tässä kohdassa on juuri tuo usein siteerattu lause: »Mutta toiselta puolen ei mikään voinut olla vieraampaa kommuunin hengelle kuin korvata yleinen äänioikeus hierarkkisella investituuralla.»

Ne seikat, jotka Marx mainitsee kommunismin järjestyksestä puhuessaan, ovat nim. sellaisia, jotka eivät välttämättä edellytä yleiseen äänioikeuteen perustuvan eduskunnallisuuden korvaamista toisenlaisella järjestelmällä.

Tarkastakaamme nyt lähemmin Marxin mainitsemia seikkoja.

Kun Marx lausuu, että kommuunin ei tullut olla parlamentillinen, vaan työtätekevä korporatsioni, niin tarkoittaa hän antaa tällä näennäisesti koko parlamentarismin hylkäävällä lauseella hylkäystuomionsa vain parlamentarismin hänen aikanaan vallalla olevasta muodosta. Tuon ajan parlamenteilla oli nim. vain lakiasäätävä valta, mutta toimeenpaneva valta oli pidätetty toiselle valtiomahdille. Että Marx tätä seikkaa tarkoitti, sen osoittaa hänen mainintansa, että kommuuni oli työskentelevä korporatsioni, joka »samaan aikaan suoritti lainsäädännöllistä työtä ja oli toimeenpanevana valtana». Tähänhän on päästy nyttemmin, kun parlamentti kaikkialla ei vain suorita lainsäädännöllistä työtä, vaan myöskin täytäntöönpanoa, ennen kaikkea nimittämällä toimeenpanoelimen, hallituksen. Sitä mukaa kuin n. s. sveitsiläinen järjestelmä, jonka mukaan eduskunta antaa suorastaan ohjeet hallitukselle eikä tyydy vain sen toimintaa perästäpäin arvostelemaan, saa yhä laajempaa kannatusta ja vakiintuu valtiollisessa elämässä, se yhä enemmän täyttää Marxin vaatimuksen.

Mitä tulee Marxin mainitsemaan edustajain toiminnan valvontaan, joka m. m. saattoi tapahtua sillä tavalla, että edustaja kutsuttiin pois toimestaan, niin ei sekään seikka riistä Pariisin Kommuunilta parlamentin eli eduskunnan luonnetta. On tosin myönnettävä heti, että tuossa suhteessa ei yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunnallisuus tarjoa valitsijoille niin suurta vaikutusvaltaa kuin neuvostojärjestelmä. Valitsijain harjoittama kontrolli tapahtuu eduskuntajärjestelmän puitteissa vain siten, että puolueet antavat edustajilleen ohjeita, mutta eivät voi muuttaa miehiä eduskuntaan. Parlamentillisessa järjestelmässäkin voidaan kuitenkin päästä sangen pitkälle kansanvaltaisessa kontrollissa m. m. lyhentämällä edustuslaitosten toimikaudet mahdollisimman lyhyiksi.

Ei myöskään se seikka, että kommuunin virkamiehet ja tuomarit nimitettiin vaaleilla, tee sitä demokratian vastakohdaksi, jota neuvostojärjestelmä ehdottomasti on. Sosialidemokratia on ottanut ohjelmaansa saman vaatimuksen. Kommuunissa sovellettiin yleensä eräitä välittömän demokratian periaatteita, joista sosialidemokratia on monet omaksunut, mutta joita kaikkia se ei suinkaan sellaisenaan tahdo toisenlaisissa oloissa omikseen hyväksyä.

J. W. Keto

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Tärkeä kunnallispoliittinen kuukausi.

Kuluva syyskuu ovat useassakin suhteessa kunnallisessa elämässä paljon merkitsevä kuukausi.

Ensiksikin ovat Kunnallisen vaalilain mukaan vaaliluettelot sekä maalla että kaupungeissa olleet syyskuun 1 päivästä alkaen saman kuun 15 päivän loppuun asti nähtävinä. Tällä ajalla on siis äänioikeusiässä olevilla (jotka ennen tämän vuoden alkua ovat täyttäneet 21 vuotta) ollut tilaisuus tarkastaa, onko heidän nimensä vaaliluettelossa, jotta he voisivat äänestää joulukuun alussa toimitettavissa vaaleissa. Jos nimi on jäänyt pois vaaliluettelosta, on asiasta valitettava vaalilautakunnalle viimeistään lokakuun 2 päivänä.

Toinen vaaleja koskeva valmistava toimenpide, johon on myös nyt jo ryhdyttävä, on ehdokkaiden asettaminen. Valitsijayhdistyksen perustamisasiakirjat on tosin jätettävä keskuslautakunnalle vasta marraskuun 5 päivänä, mutta jos aiotaan ehdokkaiden listoille asettelussa noudattaa puolueen sääntöjä, on toimeen nyt heti ryhdyttävä.

Tähän asti ei ehdokkaiden asettamisessa vaalien epäsäännöllisyyden tähden ole kaikkialla voitu noudattaa työväenjärjestöissämme vakiintunutta menettelyä. Nyt kun vaalit tapahtuvat säännölliseen aikaan ja kun järjestötoimintakin on saatu jotakuinkin vakiintumaan, on ehdokkaiden asettamisessakin noudatettava puolueen järjestösääntöjen määräyksiä. Ehdokkaiden asettaminen on muutenkin sellainen tehtävä, että siinä on noudatettava mitä suurinta harkintaa. Ja se lyhyt aika, minkä työväen luottamusmiehet yleisemmin ovat kunnallisissa tehtävissä toimineet, on ollut omiaan osoittamaan, etteivät läheskään kaikki työväenedustajat ole luottamusasemaansa ansainneet. Puhumattakaan kokemuksen ja tiedon puutteen aiheuttamista virheistä, jotka tietysti poistuvat vasta ajan mukana, on useissa paikoin ilmennyt sellaisiakin virheitä, jotka johtuvat hyvän tahdon puutteesta. Usein olemme saaneet lukea, kuinka työväelle sangen tärkeitä asioita on menetetty valtuustoissa ainoastaan sentähden, että osa työväen edustajista on äänestänyt porvarien mukana oman ryhmän ehdotuksia vastaan. Kaikki tällaiset seikat samoin kuin ehdokkaiden kykeneväisyyskin on otettava huomioon ehdokkaita asetettaessa. Jonkun ehdokkaan satunnaista erehdystä ei kuitenkaan ole asetettava ratkaisevaksi, eikä kykenevää ehdokasta sentähden syrjäytettävä, mutta jos kykeneväksikin tunnettu ehdokas järjestelmällisesti toimii oman ryhmän päätöksiä vastaan, niin on sellainen armotta syrjäytettävä, heti kun siihen tilaisuus tarjoutuu.

Järjestöt on siis viivyttelemättä kutsuttava koolle näitä asioita pohtimaan ja niistä päättämään. Mitä suurempaa huomiota ja mitä laajempaa mielenkiintoa vaalivalmistelut kykenevät herättämään, sitä paremmat mahdollisuudet on lopullisen vaalivoiton saamiseen.

Kolmas tärkeä tapaus maalaiskuntain kunnalliselämässä on kunnanvaltuustojen syyskuun kokoukset. Lain mukaan pidetään nimittäin maalaiskuntain kunnanvaltuustojen kokouksia ainakin neljästi vuodessa: huhtikuussa, kesäkuussa, syyskuussa ja marras- tai joulukuussa. Syyskuun kokouksessa päätetään ainakin seuraavista asioista: valitaan kunnallislautakunnan puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, jäsenet ja varajäsenet sekä jäsenet taksoitus- ja tutkijalautakuntiin ynnä virkailijat muihin avoimiksi tuleviin kunnan toimiin.

Tässä aikakauslehdessä on jo aikaisemmin selvitetty,[1*] kuinka tärkeätä on, että työläisedustajat lukumääränsä mukaan suhteellisesti täyttävät omilla miehillään kunnallisten lautakuntien, varsinkin kunnallislautakunnan ja verotuslautakuntien avoimiksi joutuvat paikat. Viittaamme siis vieläkin näihin kirjoituksiin ja koetamme seuraavassa vielä luoda lisävalaistusta asiaan.

Kansakoulujen johtokuntain jäseniksi olisi erikoisesti saatava työläisjäseniä niin lukuisasti, kuin suinkin voimasuhteet valtuustoissa sallivat. Tiedämme, että kansalaissodan jälkeen valkoiset johtokunnat kautta maan puhdistivat kansakoulujen opettajistosta miltei kaikki »punaiset» ainekset, olivatpa nämä ainekset ottaneet osaa kansalaissotaan tai eivät. Aivan syyttömästi erotettiin sosialidemokraattisia tai sellaisiksi epäiltyjäkin opettajia. Ja tämän jälkeen on opetus- ja kasvatusmenetelmä muodostunut useissa kouluissa sellaiseksi, että työläisten on sangen vaikea lähettää lapsiaan kouluihin, joissa niihin lietsomalla lietsotaan vihaa sitä luokkaa kohtaan, johon heidän vanhempansa kuuluvat, joissa heidän joko eläviä tai kuolleita vanhempiaan häväistään opettajien taholta j. n. e. Tätä menettelyä, jota sangen yleisesti harjoitetaan »valkeaksi» puhdistetun opettajiston taholta, ei saada loppumaan, elleivät työläiset kiirehdi kansakoulujen johtokuntiin tekemään siitä loppua.

Useissa kunnissa ovat kansakoulut myöskin muodostuneet suojeluskuntien kokous- ja iltamahuoneustoiksi. Tämä ei tietystikään ole kansakoulujen tarkoitus. Kun tästä epäkohdasta on huomautettu, ovat johtokunnat, jopa ylemmät viranomaisetkin olleet vastahakoisia epäkohtaa korjaamaan. Tämäkin epäkohta poistuu vasta työläisedustajien saatua johtokunnissa määräysvallan.

Vielä haluaisimme huomauttaa elintarvelautakunnista. Niiden toimivaltuuksien vähentämisestä huolimatta muodostavat ne kuitenkin sangen tärkeän kunnallisen elimen. Säännösteltyjen elintarpeiden paikallishinnat ovat edelleen niiden määrättävissä, ne käyttävät sangen huomattavia kuntain rahaeriä j. n. e. Ja kokemus on kyllin useissa kunnissa osoittanut, että näitä rajoitettujakin tehtäviä voidaan käyttää vähävaraisten kuluttajain etujen vastaisesti.

Muutamissa kunnissa on säännösteltyjen elintarpeiden hinnat »laskettu» niin korkeiksi, että kuluttajien kustannuksella on kerätty vuodessa kymmenien, jopa satojen tuhansien markkojen voittoja, joita sitten on käytetty kunnan yleisten menojen peittämiseksi tai, mikä vieläkin turmiollisempaa, suojeluskuntain avustamiseksi. Tai on elintarvelautakunnan huostaan uskottuja kunnan varoja annettu kuukausimääriksi yksityiskauppiaille tai porvarillisille osuuskaupoille »korottomiksi luottolainoiksi», vaikka kunta itse saa maksaa rahoista korkeata korkoa.

Tällaisista väärinkäytöksistä voi tietysti valittaa, mutta korjauksen saaminen sitä tietä on epävarmaa ja pitkällistä. Tehokkaimmin voidaan tällaiset epäkohdat poistaa siten, että työläisedustajia asetetaan näihinkin lautakuntiin.

Monessa suhteessa on siis tämä kuukausi kunnallispolitiikassa sangen tärkeä. Jos se oikein käytetään, niin on ainakin mahdollisuus estää väärinkäytöksiä; mutta jos nyt laiminlyödään tilaisuudet, niinkuin valitettavasti tähän asti useissa kunnissa on tapahtunut, niin jää työväen kunnallispolitiikka koko ensi vuodeksi ontumaan.

Rieti Itkonen

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Bolshevismi, sosialidemokratia ja Internationale.

I.

Ottaen huomioon bolshevismin valtiollisen ja historiallisen merkityksen, sen vaikutuksen Länsi-Euroopan valtioiden politiikkaan ja näiden maiden työväenpuolueiden taktiikkaan on käytännölliseltä kannalta varsin tärkeätä tutkia bolshevismin erikoisia edellytyksiä, sen taistelumenetelmien vaikutusta ja sen taistelumuotojen yleistä merkitystä.

Karl Kautskyn tutkielmien »Köyhälistön diktatuuri»[3] sekä »Terrorismi ja kommunismi»[4] tarkoituksena oli etupäässä vastustaa venäläisten menettelytapojen kaavamaista jäljittelyä Saksassa, oikoa vääriä johtopäätöksiä ja varoittaa arvioimasta liian korkeaksi väkivallan käyttöä köyhälistön vallankumouksessa.

Nämä tutkielmat ovat luonteeltaan kiistakirjoituksia. Niiden valistavaa vaikutusta on vähentänyt Saksassa yleisesti vallallaoleva köykäinen bolshevismin arvostelu- ja vastustamistapa, joka katsellen kauhulla kaikkea punaista näkee kummituksia keskellä päivää ja peläten »venäläisiä oloja» koettaa ehkäistä kaiken yhteiskunnallisen kehityksen.

Tällä »spartakistikauhulla» on vastaavaisuutensa kansalliskiihkossa ja juutalaisvihassa. On vaarallista joutua sellaisten kommunistivastustajain joukkoon.

Tämänlaatuisen arvostelun vaarat välttää eräs äsken ilmestynyt tutkielma, joka ehdottomasti olisi käännettävä suomenkin kielelle. Se on tunnetun itävaltalaisen marxilaisen teoreetikon Otto Bauerin uusin kirja »Bolshevismi vaiko sosialidemokratia?»[5]

Otto Bauer kykenee paremmin kuin kukaan muu ei-venäläinen marxilainen käsittelemään tätä kysymystä. Hän on jo kauan tutkinut Itä-Euroopan kysymystä ja taitaa hyvin venäjän kieltä. Jouduttuaan maailmansodassa vangittuna upseerina Baikal-järven rannalle sotavankeuteen, josta Venäjän vallankumous hänet vapautti, hän oli tilaisuudessa täältä palattuaan tutkimaan köyhälistöpuolueiden toimintaa Pietarissa. Kokemuksensa kokosi hän pieneen lentokirjaseen, jota voi pitää hänen nyt ilmestyneen teoksensa luonnoksena, vaikka tekijän mielipiteet ovatkin lentokirjasen ilmestymisen jälkeen useissa kohdin muuttuneet.

Paitsi marxilaista tarkastelutapaa on hänen käytettävissään ollut tärkeä venäläinen aineisto suuresti helpottanut tätä laajaa taloudellisen ja valtiollisen kehityksen tutkimusta aina bolshevikkivallan alkuajoilta asti. Tämä tutkielma ei ole opettavainen ainoastaan länsieurooppalaisille lukijoille, vaan se on suuriarvoinen myöskin tapahtumia läheltä seuranneille tovereille. Bauer ei yksinomaan kokoa aineistoa, hän selvittelee historian lakeja, tutkii taloudellista ja valtiollista logiikkaa, joka yksityisseikkojen moninaisuuden takia usein on lähelläolijalle vaikeammin tajuttavissa kuin jonkun välimatkan päässä arvostelevasti tarkkaavalle teoreetikolle. Tosiasiaintuntija voi tarkastaa, onko Bauerin rakenne oikea, erehtyykö hän yksityiskohdissa tai tärkeissä edellytyksissä. Joka tapauksessa täytyy tällaisen kirjan suuresti edistää Venäjän olojen ja bolshevismin asiallista selvittelyä, kohottaen näitä asioita koskevien väittelyjen tasoa, joiden merkitys on sitäkin suurempi, koska taistelua toisen ja kolmannen Internationalen välillä ei käydä ainoastaan Saksassa, vaan kiihtyy se yhä kiihtymistään kaikissa tärkeissä valtioissa.

Bauer määrittelee kirjansa ydinkysymyksen seuraavin lauselmin:

»Johtuvatko Venäjän vallankumouksen menettelytavat proletaarisen vallankumouksen luonteesta yleensä, vai perustuvatko ne erikoisiin venäläisessä yhteiskunnassa vallitseviin olosuhteisiin? Onko bolshevismi jokaisen köyhälistövallankumouksen ainoa mahdollinen, ainoa päämäärään johtava menettelytapa, vai onko se Venäjän erikoisoloihin sovellutettu ja muissa maissa sentähden käyttökelvoton köyhälistön vapaustaistelun muoto? Täytyykö kaikkien maiden köyhälistön jäljitellä venäläisten menettelytapaa, vai onko taisteluedellytysten ero niin suuri, että menettelytapaa, jonka itse historia on Venäjän köyhälistölle määrännyt, ei voida käyttää muissa maissa, vaan se on korvattava aivan toisenlaisella menetelmällä? Nämä ovat ne suuret kysymykset, joiden ratkaisutavoista kansainvälinen sosialismi taistelee.» (Siv. 4–5.)

Bauer vastaa näihin kysymyksiin painostaen bolshevismin ja sen menetelmien venäläistä erikoisuutta, ja hän johtuu tähän tulokseen laajasti tutkimalla Venäjän taloudellisia olosuhteita.

Bauer ei tyydy toteamaan, että Venäjä vielä nykyään on varsinaisesti maanviljelysvaltio, vaan hän tutkii yksityiskohtaisesti muutoksia Venäjän maanviljelyslainsäädännössä ja tulee siihen lopputulokseen, että venäläinen talonpoika aina vuoden 1917 vallankumoukseen asti oli ollut feodaalisen riiston alainen. Yhä oli voimassa kaikenlaisten oikeudellisten muotojen verhoama maaorjuus, mutta ei kapitalistinen palkkatyö. Ja monenlaisesta omistusoikeudesta huolimatta talonpojat eivät yksityisesti omistaneet maata kuten Länsi-Euroopassa. Tämä toteaminen on tärkeä siksi, että yhä vielä ollaan tietämättömiä siitä, että Venäjän teollisuusrakenteen perustukset ovat kokonaan toiset kuin länsieurooppalaisen kapitalismin. Ei oteta huomioon, että venäläinen työmies ei ole käynyt keskiaikaisen käsiteollisuuden koulua, vaan että hän astui kylästä ja kotiteollisuudesta suoraan nykyaikaiseen suurliikkeeseen, ja että tästä johtuu Venäjän köyhälistön erikoinen luonne. Venäjän porvariston heikkouden taas selittää ulkomaisen kapitaalin tuonti Venäjälle, joka seikka esti kotimaisen kapitalistiluokan muodostumisen tai salli sen syntyä vain osittain.

Täten huomaamme, että Venäjän porvarillista vallankumousta ohjaa talonpojista polveutunut köyhälistö, jota taas johtaa länsieurooppalaisen koulutuksen saanut ja marxilaisen aatesuunnan taisteluohjeekseen omannut sivistyneistö.

Tämä jakobiinilaisuuden ja sosialismin sekoitus, tämä vuosien 1789 ja 1920 vuorovaikutus selittää useita ensi silmäykseltä käsittämättömiä piirteitä Venäjän vallankumouksessa. Marxilaiselta kannalta katsoen ja huomioon ottaen vallankumoustaistelun aatteelliset muodot on kuitenkin erehdyttävää arvioida liian suuriksi Venäjän proletaaristalonpoikaisen vallankumouksen taloudelliset edellytykset ja niistä johtuvat pyrkimykset. Bauerin päätelmät, että bolshevikkien on täytynyt taloudessa vallitsevan logiikan pakottamina toteuttaa sosialivallankumouksellisten agraariohjelmaa, samoin kuin hänen kuvauksensa maanomistusta koskevasta taistelusta ja teollisuusproletariaatin hyödyttömistä hyökkäyksistä talonpoikaisväestöä vastaan Venäjällä lienevät Suomessa paremmin tunnettuja kuin Länsi-Euroopassa. Varsin tärkeä on hänen seikkaperäinen esityksensä Venäjän teollisuuden kansallistuttamisesta, jonka pakottavia voimia ja kehitystä hän valaisee sen kaikissa vaiheissa. Kansallistuttaminen aloitettiin »työläisten kontrollilla» eli »villillä sosialisoimisella», kuten Saksassa sanotaan. Työläiset halusivat itse hoitaa teollisuuden ja karkoittivat toimistaan ammattitaitoiset tuotannonjohtajat. Köyhälistö ei hyväksynyt neuvostohallituksen valtiososialistisia pyrkimyksiä, vaan pakotti viranomaiset menemään yhä pitemmälle kansallistuttamisen tiellä. Neuvostovallan vahvistuminen virkavaltaisena järjestelmänä korvaamaan entistä valtiovaltaa ynnä sodan ja kaupungeista muuton aiheuttama proletariaatin rivien harveneminen ja heikentyminen johtivat sitten venäläisen sosialisoimisen toiseen asteeseen. Nyt valtiovalta koettaa houkutteluilla, jälleen virkaannimitettyjen tuotannonjohtajien diktatuurilla, lopuksi militarisoimisella saada teollisuudessa aikaan uudenaikaiselle tuotannolle välttämättömän järjestyksen, koska Venäjän köyhälistö, sen järjestäytymisen ja sivistyksen nykyisellä kannalla ollen, ei voinut luoda sellaista omintakeista demokraattista kuria ja teollista itsehallintoa, johon Englannin ammattikunta- eli »kiltasosialismi» pyrkii.

Tämä osoittaa erotuksen, joka on itäisen agraarimaan teollisuussosialismin ja Englannin, sodasta vähimmän kärsineen Länsi-Euroopan teollisuusvaltion, »teollisen itsehallinnon», kiltasosialismin välillä. Tämän aitoenglantilaisen teorian taloudellisten ja yhteiskunnallisten edellytysten ja historiallisen merkityksen esitys on Bauerin kirjan mielenkiintoisimpia kohtia. Mainitun liikkeen ihanne ja periaatteet ovat bolshevismin vastakohtia ja tulevat ne varmaan marxilaisen arvostelun kirkastamina vastaisuudessa suuresti vaikuttamaan Saksan sosialismiin. Bauer määrittelee tämän kiltasosialismin menettelytavat ja päämäärät seuraavasti:

»Englantilainen kiltasosialismi esittää meille ihanteenaan sellaisen sosialistisen yhteiskunnan, jossa työvälineiden tulee kuulua valtiolle. Mutta valtio ei saa hoitaa niitä virkavaltansa välityksellä, vaan on sen jätettävä niiden hoito itselleen työläisille. Jokainen yritys liittyy 'kansalliskiltaan', s. o. koko valtion alueen käsittävään tuotanto-osuuskuntaan, joka ottaa haltuunsa koko teollisuushaaransa hoidon. Oman teollisuushaaransa sisäisessä hallinnossa on kansalliskilta valtion vaikutusvallasta riippumaton. Milloin yksityisen teollisuushaaran ja koko yhteiskunnan edut osoittautuvat vastakkaisiksi, astuvat valtio, paikalliset itsehallintoelimet tai kuluttajayhdistykset kuluttajain edustajina asiaa selvittämään; komitea, johon kuuluu edustajia kiltoista ja yleisistä kuluttajain etuja ajavista yhdyskunnista, määrää tuotettavain tavarain laadun ja hinnan. Siten jättää valtiovalta jokaisen teollisuushaaran sisäisten asiain järjestelyn työläisten itsehallinnon varaan; ne asiat taas, jotka koskevat myöskin kuluttajain etuja, uskotaan työläisten ja kuluttajain yhteisen itsehallinnon hoitoon. Valtio puolestaan pitää huolta kaikkien työtätekevien henkilöiden saattamisesta tasasuhtaisesti osallisiksi yhteiskunnallisesta työntuotosta, nostaen tuotannonvälineiden omistajana korkoa jokaiselta kansalliskiltalta ja tämän koron tasasuhtaisen jaon kautta tasoittaen työstä saatujen tulojen erilaisuuden.

»Tämä ihanne muuttuu nyt välittömästi liikkeellepanevaksi voimaksi. Vuorityöläiset alkavat ensimmäisinä koko työväenluokan tukemina suurenmoisen, koko maata järkyttävän taistelun, koettaen saada aikaan vuorikaivosten sosialisoimisen, niiden hallinnon siirtämisen valtiolle ja vuorityömiehille. Rautatieläiset, posti- ja sähkölennätinlaitoksessa toimivat työntekijät asettavat itselleen samanlaisia päämääriä.

»Kiltasosialismi suunnittelee lähitulevaisuudessa kuitenkin vain vuorikaivosten ja rautateiden sosialisointia. Se arvelee muiden teollisuushaarojen sosialisoimisen tapahtuvan toisella tavalla. Liikkeenharjoittajat ovat lopuksi 'työrettelöiden' ahdistamina pakotetut päästämään työväen osallisiksi teollisuuden johtoon. Kuten yksityinen kapitalisti ottaa liikkeeseensä nuoremman yhtiökumppanin, 'junior partner'in, samoin liikkeenharjoittajatkin tulisivat myöntämään työmiehille jonkinlaisen 'junior partner'in alistetun osan liikkeen hallinnossa. Muodostettaisiin teollisia itsehallintoelimiä, johon kuuluisi liikkeenharjoittajia ja työmiehiä, jotta viimemainituillakin olisi tilaisuus ottaa osaa liikkeen hoitoon ja olla siitä osaltaan edesvastuussa. Mutta siihen ei työväki saisi tyytyä. Sen tulisi ammatillisten voimakeinojensa avulla yhä enemmän laajentaa tarkastusvaltaansa teollisuudessa, temmata liikkeenharjoittajilta toinen tehtävä toisensa jälkeen, kunnes liikkeenharjoittajille ei teollisuudessa enää jäisi mitään tehtävää ja työväestö olisi täysin kypsynyt teollisuuden hoitoon. Silloin kävisi mahdolliseksi kokonaan poistaa teollisuudesta toimettomiksi joutuneet kapitalistit. Sillä jokainen luokka, jolla ei ole mitään yhteiskunnallista tehtävää, kuolee...» (Siv. 92–93.)

Tällainen sosialisoimistapa edellyttää aivan toisenlaista poliittista taktiikkaa, vaatii valtiollisessa taistelussa noudattamaan toisenlaisia periaatteita. Tästä idän ja lännen vastakkaisuudesta taistellaan Saksassa iskusanoin »demokratia tai diktatuuri». Näitä kumpaakin käsitettä eri puolueet tulkitsevat tässä ottelussa aivan eri tavalla. Usein esiintyy suuressa määrin tunteista johtuvaa epäselvyyttä, usein myöskin poliittista epärehellisyyttä, kun ei olla tarkoin selvillä kummankaan periaatteen historiallisesta merkityksestä. Milloin pidetään jokaista luokkavaltaa jo diktatuurina, milloin taas rajoitetaan demokratia merkitsemään porvarillisen parlamentarismin puhtaasti muodollista poliittista enemmistövaltaa. Bauer sitävastoin osoittaa terävästi ja selvästi, että bolshevikkien diktatuuri onkin mahdollinen vain poliittisesti kouluttamattoman talonpoikaisjoukon toimeenpanevana valtana ja että heidän herruutensa täytyy kukistua tai muuttaa muotojaan, kun talonpojat heräävät itsenäiseen valtiolliseen elämään ja luulevat, että heidän yksityisomistusoikeutensa maahan on täysin turvattu.

Tässä on siis kysymys porvarillisen eli talonpoikaisdemokratian alkuasteesta, eikä sellaisesta köyhälistön taistelumuodosta, joka olisi porvarillista demokratiaa täydellisempi. Toiselta puolen eivät porvarillisen parlamentarismin muodot sellaisinaan riitä Länsi-Euroopan köyhälistölle, vaan sen täytyy täydentää demokratiaa, laajentaa vaalioikeutta, parantaa itsehallintoa ja panna toimeen useita sen ohjelmassa edellytettyjä demokraattisia uudistuksia. Mutta tämäkään ei vielä merkitse demokratian varsinaista olemusta. Se ilmenee pikemmin siinä, että väkivalta mahdollisuuden mukaan tarkoin hylätään yhteiskuntaluokkien välisessä taistelussa ja että valtiollisten ryhmien keskinäinen kilpailu valtiovallasta ratkaistaan ainoastaan niiden yhteiskunnallisten voimasuhteiden perustuksella. Poliittisten voimasuhteiden muutoksen määrää silloin eri yhteiskuntaryhmien jäsenluku, niiden järjestäytymiskyky ja merkitys tuotantoprosessissa, henkinen vireys ja monet muut tärkeät yhteiskunnalliset tekijät. Epädemokraattisessa valtiossa väkivalta pysyttää keinotekoisesti voimassa vanhan laillisen valtatilanteen, vaikkei se enää vastaakaan uutta taloudellista kehitysastetta, vaikeuttaa vallan toisiin käsiin siirtymistä ja saattaa jännityksen laukeamaan valtiollisena vallankumouksena. Sitäpaitsi demokratia voi olla mitä erilaisimpien luokkien — talonpoikaisväestön, porvariston ja köyhälistön — taistelukeinona ja tämän poliittisen muodon luokkasisällys vaikuttaa luonnollisesti tuntuvassa määrässä myös sen ilmenemistapaan.

Proletariaatti on kaikkialla nykyaikaisissa teollisuusvaltioissa laajentava demokraattisia muotoja, koskapa se kartuttamalla rivejään ja luokkavoimiaan kykenee mahtavana joukkona kulkemaan yhtämittaa demokratian tietä eteenpäin.

Otto Jenssen

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Mihkel Martna 60-vuotias.

Mihkel MartnaKuusikymmentä vuotta takaperin näki reipas poikanen päivänvalon matalassa olkikattoisessa talonpoikaismökissä luoteis-Virossa sijaitsevassa Mihklin seurakunnassa.

Köyhä oli mökki, köyhät sen asujametkin. Lattia oli kyhätty suurista kivistä, savutorvea ei ollut laisinkaan, joten savu täytti koko asunnon, jossa elettiin rauhallista yhteiselämää talon sikojen ja lehmien kanssa. Mutta rakas oli kuitenkin niin vanhoille kuin nuorille perheen jäsenille tuo köyhä koti, ja pihalla kasvoi niin kaunis koivu, jonka siimeksessä lapset leikittelivät ja jota he tottuivat pitämään omanaan.

Lapsiraukat — he eivät vielä tietäneet, ettei mitään heidän kodistaan kuulunut heille eikä isällekään, vaan kaikki oli rikkaan paronin omaisuutta. Tyydyttääkseen kartanon herraa isä oli pakotettu raatamaan aamusta iltaan, samoin lapsetkin, sen verran kuin jaksoivat. Ja kerran kun paronilta tuli käsky, että pihalla kasvava suuri koivu oli kaadettava, kuului itkua ja hammastenkiristystä isä Martnan olkikaton alla...

Jo kolmetoistavuotiaana pieni Mihkel jätti kotinsa — vapautui maaorjuudesta antautuakseen teollisuustyöläisen palkkaorjuuteen. Hän työskenteli monta vuotta maalarina. Silloin oli Eestin kansan riveistä jo astunut esille miehiä, jotka vaativat tälle kansalle oikeutta elää omaa elämäänsä. Heidät leimattiin vallankumousmiehiksi ja kiihoittajiksi, vaikkeivät he toistaiseksi paljon muuta tehneetkään kuin koettivat hankkia kansalleen sivistystä sen omalla kielellä. Nuori Mihkel Martna syventyi innolla näiden miesten teoksiin, hankkien siten itselleen jo aikaiseen harvinaisen monipuolisia tietoja, ja yksi heistä, lahjakas ja innokas vapaustaistelija C. R. Jakobson, on sittemmin ollut hänen parhaimman teoksensa esineenä.

Virossa kuten meilläkin oli kansallinen herätys yhteiskunnallisen herätyksen edelläkävijänä. Proletaari, joka ajattelee, on jo puoleksi sosialisti, ja Mihkel Martna oli mies, joka pystyi ottamaan täyden askeleen — sosialidemokratiaan.

Koitti vihdoin aika, jolloin lukuisat tsaarivallan orjuuttamat kansat uskalsivat toivoa vapautumistaan. Puhkesi 1905 vuoden vallankumousliike, jonka mainingit vierivät korkeina Virossakin. Luultiin jo, että »ryskyin murtuu pakkovalta». Mutta vielä kerran onnistuivat balttilaiset paronit yhdessä tsaarin sotajoukkojen kanssa nujertamaan uhkaavan vapausliikkeen. Ja kun se oli kukistettu, kävi Martnallekin mahdottomaksi viipyä enää rakkaassa kotimaassaan. Suomi, johon taantumus ei toistaiseksi ulottunut, sai silloin tarjota hänelle tyyssijan. Täällä hän seuraavina vuosina oleskeli keskuudessamme, kirjoitti hehkuvia ja samalla asiallisia, arvokkaita artikkeleita julkaisuihimme, jonka ohella hän laajassa teoksessaan »Soome» esitti kansalaisilleen pääpiirteet maamme sisäisestä elämästä, eritoten sen työväenliikkeestä.

Mutta vähitellen vahvistui täälläkin taantumus ja nyt siirtyi Martna Saksaan. Sinnekin ulottivat venäläiset urkkijat toimintansa, Saksan poliisin suosiollisesti avustamina, ja kauan oli Martna pakotettu oleskelemaan siellä erään suomalaisen antamalla passilla. Edelleen avusti hän ahkerasti lehtiämme, tutustuttaen meidät ulkomaan työväenliikkeeseen, ja samalla levitti hän ulkomailla tietoja Suomen oloista, tehden täten maallemme ja sen työväenliikkeelle suuriarvoisia palveluksia.

Myöhemmin siirtyi Martna Wieniin. Mutta tuskin oli hän sinne saapunut, kun maailmansota puhkesi, ja vielä kerran oli hän pakotettu vaihtamaan asuinpaikkaa. Sveitsi, kaikkien vainottujen vapaustaistelijain toinen isänmaa, salli hänen asettua alueelleen. Mutta kansainväliset siteet olivat sodan vaikutuksesta katkenneet, Martnan kirjallinen toiminta tuotti näissä oloissa vähän ja ajoittain hän kärsi huutavaa hätää. Olipa hän kerran — jo 55 ikävuotta hartioillaan — pakotettu ansaitsemaan elatuksensa kaupittelemalla maisemakortteja kaduilla...

Vasta Venäjän suuri vallankumous antoi hänelle tilaisuuden palata kotimaahan ja tavata taasen perheensä, jota hän niin moneen vuoteen ei ollut nähnyt. Nyt oli koittanut Virossa kiivaan toiminnan aika. Mutta bolshevikkivallankumous teki jälleenrakentamistyöstä pikaisen lopun ja vielä kerran oli Martnan lähdettävä ulkomaille, päästen vihdoin tuhansia vaikeuksia voitettuaan punaisen Suomen kautta Ruotsiin. Ulkomailla hän julkaisi kuuluisan saksankielisen teoksensa »Estland», joka ensinnä kiinnitti Euroopan »suuren yleisön» huomiota Eestin kansan monisatavuotisiin kärsimyksiin, sen vapaustaisteluun ja sen tulevaisuuden toiveisiin. Sen joka rivistä puhuu sosialidemokraatin kylmä arvostelu, mutta samalla isänmaanystävän oikeutettu suuttumus kansansa sortajia kohtaan.

Viime vuosina on Martna ahkerasti toiminut isänmaansa palveluksessa, matkustaen diplomaattisissa tehtävissä maasta maahan. Parhaillaan on hän Tallinnassa Viron perustavan kansalliskokouksen jäsenenä ja sosialidemokraattisen puolueen yhtenä etevimpänä johtomiehenä monissa muissa luottamustoimissa. Hän on vuosien kuluessa koonnut laajoja tietoja kansainvälisen työväenliikkeen taistelukentältä, hänen arvostelukykynsä on harvinaisen kypsä ja terävä ja nuoruuden intokin hehkuu vielä tuossa miehessä, joka nyt on täyttänyt kuudennen vuosikymmenensä. Lukijamme ovat saattaneet sen huomata jo niistä Martnan kynästä lähteneistä kirjoituksista, jotka meillä on ollut ilo julkaista aikakauslehdessämme.

Lähetämme kunnioitettavalle avustajallemme parhaat onnentoivotukset.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Neuvostovallan julistuskirja Itä-Karjalan kansalle.

Paljon puhuttu ja odotettu Karjalan Työkommuunia koskeva manifesti on nyt vihdoinkin valmistunut. Olemme onnistuneet saamaan tämän meidänkin maallemme tärkeän ja merkillisen valtiollisen asiakirjan, jolla varmaan tulee olemaan vaikutuksensa myöskin Tarton rauhanneuvotteluihin, ja kiiruhdamme julkaisemaan sen kokonaisuudessaan suomennettuna. Toimitus.

Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan perustuslain 2 §:ää soveltamalla Yleisvenäläinen Toimeenpaneva Keskuskomitea on kesäkuun 7 p:nä 1920 päättänyt Karjalan työtätekevien kansanjoukkojen vapautuksen puolesta tapahtuvan taistelun tukemiseksi muodostaa alueellisen yhtymän — Karjalan Työkommuunin.

Elokuun 4 p:nä 1920 tekemällään päätöksellä Kansankomisaarien Neuvosto ja Yleisvenäläinen Toimeenpaneva Keskuskomitea määräsivät Karjalan Työkommuunin rajat.

Läheisessä yhteydessä kaikkien Venäjän Sosialistisessa Federatiivisessa Neuvostotasavallassa asuvien kansallisuuksien työtätekevien joukkojen kanssa Karjalan työtätekevä kansa astuu historiansa uuteen aikakauteen. Karjalan työtätekevän kansan vastaiset kohtalot ovat sen omissa käsissä. Sille avautuvat kansallisen kehityksen rajoittamattomat mahdollisuudet työtätekevien joukkojen itsemääräämisoikeuden perustuksella. Venäjän Neuvostotasavallan yhdistämien työtätekevien kansojen mahtava liitto suojelee Karjalan työtätekevien joukkojen oikeuksia, heidän kansallista itsemääräämistään ja vapauttaan kaikkien sortajien ja riistäjien ikeelta. Karjalan kansa, joka on taistellut useita vuosisatoja keskellä karua ja köyhää luontoa olemassaolonsa puolesta, astuu laajan kansallisen kehityksen tielle orjuudesta ja riistosta vapautettujen eri kansallisuuksiin kuuluvien kansojen perheessä. Karjalan työtätekevä kansa, joka on kyennyt säilyttämään ankarassa elämäntaistelussaan oman erityisen kielensä ja muinaisten kansantarujensa jätteet, saa nyt itsenäistyneenä vapaana kansana mahdollisuuden valloittaa itselleen rauhantoimissa ja kulttuurityössä uuden tulevaisuuden. Sen hellittämättä ponnistelleet esi-isät ovat jättäneet sille ankaran elämänsä muistomerkkeinä kansanlaulut ja -tarut, jotka yhdistävät sen saman äitipuoli-luonnon lapsina ahertaneisiin lukemattomiin sukupolviin.

Monien vuosisatojen kuluessa on Karjalan työtätekevä väestö värjöttänyt petomaisen tsaarinjärjestelmän raskaan taakan alla, kärsien tsaarin virkamiesten vääryyttä ja kaikenlaisten tsarismin kätyrien raakaa mielivaltaa. Venäjän proletariaatin sankarillinen vallankumoustaistelu toi myöskin Karjalan työtätekevälle kansalle vapautuksen tsaarillisen tyranniuden tuskallisesta ikeestä. Mutta historia valmisti sille uusia koettelemuksia. Valkokaartilaiset rosvojoukkiot, joita kannattivat tai järjestivät riistäjäainekset, paikalliset tai naapuruudessa asuvat ryöstäjät ja verenimijät, saattoivat Karjalan kansan valkokaartilaisten hyökkäyksen veristen kauhujen valtaan. Valkokaartilaisten raakalaisjoukkojen harjoittamien veristen vainojen koko paino kohdistui kokonaan Karjalan kansan laajoihin työtätekeviin joukkoihin, joiden pojat ottivat osaa väkivallanharjoittajia vastaan käytyyn sankarilliseen taisteluun ja kaatuivat näiden petomaisten tekojen uhreina, valmistaen kuolemallaan paremman tulevaisuuden työtätekeville veljilleen. Käsi kädessä Neuvostotasavallan työtätekevien kansanjoukkojen kanssa, sen sankarillisen punaisen armeijan avustamana ja liitossa heimokansan mainehikkaiden poikien, punaisten suomalaisten kommunistiosastojen kanssa Karjalan työkansa vapautui valkokaartilaisjoukkojen mielivallasta sekä ryöstäjäin ja riistäjäin ikeestä. Karjalan työtätekevä kansa, kuten muutkin Neuvostotasavallan kansat, sai vihdoin talonpoikais- ja työläisneuvostoissaan yhteiskunnallisen vapautuksensa sekä rauhallisen sivistyksellisen ja kansallisen kehityksensä välikappaleen.

Karjalan Työkommuunin vallan korkeimpana elimenä on nyt Karjalan Neuvostojen edustajakokous, mutta väliaikaisesti nämä tehtävät suorittaa Karjalan Vallankumouksellinen Komitea. Ensimmäisen Yleiskarjalaisen neuvostojen edustajakokouksen hyväksymän päätöslauselman mukaan Karjalan Työkommuuni säilyttää läheisen yhteyden Venäjän työläisjoukkojen ja koko Venäjän Neuvostotasavallan kanssa. Mutta tasavallan osana, joka eroaa sen muista osista kansallisiin ja taloudellisiin olosuhteisiinsa nähden, Karjalan Kommuunilla on oleva laajalla toimintavapaudella varustetut omat täysivaltaiset itsehallintoelimensä. Sen valtuuksien rajat määrätään Neuvostotasavallan vastaavien elinten kanssa tehtävän sopimuksen mukaan eri kansallisuuksiin kuuluvien työtätekevien joukkojen läheisen yhteyden ja solidaarisuuden periaatteen perusteella ja jokaisen kansan itsemääräämisoikeuden pohjalla. Neuvosto-Venäjän hallitus tervehtii ilolla nyt syntynyttä Karjalan Työkommuuniasen astuessa työ-neuvostotasavaltojen joukkoon ja se on varmasti vakuutettu, että Karjalan Kommuuni on kehittyvä ja kukoistava työväenluokan vallan puolesta taistelijana kiitollisen Neuvostotasavallan kaukaisella luoteiskulmalla. Neuvosto-Venäjän hallitus antaa Kommuuunille lupauksen, että se on kaikin keinoin kannattava ja puolustava Kommuunia sen työssä, tunnustaen tämän työn olevan erottamattomana tärkeänä asteena yleismaailmallisen neuvostojärjestelmän suuressa rakentamistehtävässä.

Syyskuun 8 p:nä 1920.
Yleisvenäläisen Toimeenpanevan Keskuskomitean puheenjohtaja: Kalinin
Sihteeri: Jenukidze.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

»Punaiset junat» Neuvosto-Venäjällä.

Ranskalainen sosialisti L. O. Frossard, joka äskettäin on palannut Venäjältä, kolmannen Internationalen kongressimatkaltaan, on l'Humanité-lehdessä antanut seuraavan mielenkiintoisen kuvauksen bolshevikkien agitatsionijunista:

Punaiset junat.Aatteensa tunnetuksi tekeminen on tärkeä osa venäläisten toverien toiminnassa. He arvelevat, että valtiovallan käyttö ei vapauta, vaan päinvastoin velvoittaa heitä jatkamaan useinkin epäkiitollista sosialistista valistustyötä. He tahtovat syventää ja avartaa työmiesten ja talonpoikien käsitystä tästä opista, ettei näiden liittyminen kommunismiin johtuisi vain tunnesyistä tai vaistosta. He käyttävät hyväkseen kaikkia mahdollisia keinoja saattaakseen oppinsa pääkohdat kansantajuisiksi. Heidän aatteenlevityksensä on pukeutunut tuhansiin sattuvasti keksittyihin muotoihin, jotka varmaan tulevat olemaan esimerkkinä muillekin maille. »Punainen juna» on tässä suhteessa rohkein, tuloksellisin keksintö. Olimme tilaisuudessa tutustumaan kahteen sellaiseen junaan Moskovan eteläasemalla.

Kuvitelkaa mielessänne täydellisiä junia, joihin kuuluu noin kaksitoista vaunua kuhunkin, yksinomaan järjestettyinä agitatsionin palvelukseen. Niissä on kirjakauppa, täydellinen kirjapaino, sähkösanomatoimisto ja langaton sähköasema, puhelinkeskus, elävät kuvat orkestereineen. Vaunujen ulkoseinillä on kuvaannollisia maalauksia, taiteellisessa suhteessa tosin jokseenkin alkuperäisiä, mutta kukin tulkiten jotakin aatetta. Selityksenä on seuraavan sisältöisiä lauselmia:

»Tehkää työtä ja valistukaa, jos tahdotte uudistaa maan olot.»

»Työmiehen veljellinen apu johtaa talonpojan uuteen elämään.»

»Neuvostovalta on todellisen tiedon kylväjä.»

»Olemme hävittäneet vanhan maailman pistimillä, työllä perustamme uuden.»

»Kommunismin vuosisata on sähkön vuosisata.»

Vaunujen nurkissa on sähkösanomia ja piirustuksia.

Junan henkilökunta on taatusti kommunistinen, edustaen eri kansankomisaareja ja kansanjohtajia. Juna suorittaa edeltäpäin suunnitellun matkan määrätyssä seudussa. Pysähdysaikojen pituus riippuu seudun asukasluvusta ja merkityksestä. Ajatelkaamme »punaisen junan» saapuvan jollekin asemalle.

Agitatsionilaiva.Paikalliset viranomaiset, joille on asiasta edeltäpäin ilmoitettu, kutsuvat kansan koolle. Komisaarioiden edustajat ovat nyt kaikkien niiden käytettävinä, joilla on esitettävänä valituksia oikeuden käytöstä, neuvostovirkamiesten puutteellisesta virantoimituksesta y. m. He merkitsevät valitukset kirjoihin, panevat alulle tutkimuksen ja, jos sitovia todistuksia on olemassa, poistavat väärinkäytöt. Tällä aikaa on järjestetty kokous, jonka kuluessa jaetaan runsaasti kommunistista kirjallisuutta. Lapsille, välistä aikuisillekin pannaan toimeen elävien kuvien esitys. Kirjapaino julkaisee päivänlehden, johon on saatu uusimmat tiedot langattomalla sähkölennättimellä. Sitä levitetään joka pysähdyspaikassa tuhansia kappaleita.

Jos ollaan väkirikkaassa seudussa ja on useampia tunteja käytettävänä, hajaantuu joukko puheenpitäjiä ympäristöön. »Punaisessa junassa» on autoja, jotka tekevät mahdolliseksi nopean liikkumisen paikasta toiseen. Välisti korvataan kokous etenkin maalaisoloissa yksinkertaisella keskustelulla. Koetetaan saada talonpoikia puhumaan, lausumaan mielipiteensä hallituksesta, ilmaisemaan tarpeensa ja toivomuksensa. Keskustellaan paikallisen neuvoston jäsenten kanssa, selvitetään heille hallituskysymyksiä, täydennetään heidän saavuttamiaan kokemuksia, koetetaan saattaa heitä ymmärtämään uutta lainlaadintaa, että he olisivat tehtävänsä tasalla.

Meidän Moskovassa käydessämme oli »Punainen kasakka» juuri asemalla. Se oli palannut pitkältä matkalta Kuban'ista, jonka Denikinin joukot juuri olivat jättäneet. Se oli lähtenyt huhtik. 9 p:nä Moskovasta ja palannut sinne kesäk. 18 p:nä, viivyttyään siis matkalla 70 päivää. Rostovista Jekaterinoslaviin oli sillä ollut suoritettavana suurenmoinen järjestämistyö äskettäin neuvostovaltaan liittyneessä seudussa. »Punainen kasakka» oli ollut 51 päivää toimessa. Se oli kulkenut 4,500 kilometriä, pysähtynyt 57 eri paikkaan, joista 54 kasakkain alueella. Kahden pysähdyspaikan väliä oli keskimäärin 25 km. Lyhyin aika, mikä jollakin asemalla pysähdyttiin, oli 55 minuuttia. Tällöin tyydyttiin nopeaan kokoukseen ja eläväin kuvain esitykseen lapsille. Suurissa kylissä oli viivytty 8–10 tuntia, koetettiin saada koolle opettajat ja selvitettiin heille uusia opetusmenetelmiä. Ennen lähtöä oli paikallisten viranomaisten ja agitaattorien konferenssi tutkinut propagandan saavutuksia, arvostellut niitä tarkasti ja arvioinut tulokset. Jokaiseen paikkaan oli jätetty täydellinen kirjasto kiihoituskirjallisuutta ja kokoelma sanomalehtiä. Lopullinen luettelo matkan saavutuksista on seuraava: pidetty 169 kokousta noin 340,000 kuulijalle; 69 erikoiskokousta kommunististen oppien selvittämiseksi opettajien ja erilaisten komiteojen jäsenten keskuuteen suunnilleen 30,000 osanottajalle; 8 keskustelukokousta talonpoikien kanssa, 5 lukutilaisuutta; 21 lastenkokousta; 290 eläväin kuvain esitystä, joista 140 aikuisille, yhteensä 80,000 katsojalle; levitetty useampia satojatuhansia sanomalehtiä, lentokirjasia ja laajempia teoksia.

Oppaamme »Punaisesta kasakasta», eräs nuori kasakka, täynnä innostusta ja palavaa uskoa, näytti meille ylpeänä yksityiskohtaista luetteloa saavutuksista.

Neuvostohallituksella on tätä nykyä yhdeksän tällaista junaa ja useita laivoja Volgalla. Parhaillaan valmistellaan kymmenettä agitatsionijunaa, jossa lähetetään Intiaan hindulaisia kiihoituspuhujia, sanomalehtiä ja tarkoitusta varten laadittuja kirjallisuusvarastoja.

L. O. Frossard

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Aleksander Shljapnikow.

A. Shljapnikov.Henkilö, josta viime aikoina koko maailman sanomalehdistössä on harvinaisen paljon puhuttu, on Alexander Gavrilovitsh Shljapnikow. Hänen osalleen on nimittäin langennut tärkeä tehtävä: toimia Amsterdamin muka »keltaisen» ammatillisen Internationalen vastustamiseksi sekä kansainvälisen ammatillisesti järjestyneen työväen ryhmittämiseksi kolmannen Internationalen ympärille. Tässä tarkoituksessa on S. viime kuukausina matkustanut maasta maahan, sikäli kuin viranomaiset eivät ole estäneet hänen matkaansa.

Shljapnikow on jo tähän saakka näytellyt Venäjän työväenliikkeessä sangen suurta osaa, vaikkei häntä itseään olekkaan paljon huomattu näyttämöllä. Tämä seikka kuvaa hyvin miehen luonnetta: hän on uuttera työntekijä, joka ei välitä siitä, tuleeko hän tunnetuksi ja kiitetyksi. Hän syntyi v. 1886, antautui mekanikon ammattiin ja työskenteli muutamia vuosia eräissä Ranskan ja Saksan suurissa konepajoissa, tutustuen sill'aikaa myöskin länsimaiseen työväenliikkeeseen. Karkotettuna Saksasta hän palasi kotimaahansa, missä hän pian sai huomattavan sijan bolshevikkipuolueessa.

Hänen tärkein toimintansa sattui kuitenkin maailmansodan ensi vuosina. Silloin Shljapnikow väsymättömästi matkusteli salaa Venäjän ja ulkomaiden välillä, järjestellen kummallakin taholla puolueensa asioita. Tuhannet vaarat uhkasivat häntä näillä matkoilla ja usein oli hän joutumaisillaan tsaarivallan kätyrien käsiin. Eräällä matkallaan jätti hän, sen jälkeen kuin hänelle oli hankittu suomalainen passi, oman passinsa tänne, ja siinä olevasta valokuvasta on tässä esitetty kuva piirretty.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen tehtiin Shljapnikowista Venäjän Metallityöntekijäin Liiton puheenjohtaja, liiton, joka siihen aikaan käsitti 500,000 jäsentä. Marraskuun vallankumous taas teki hänestä neuvostohallituksen kauppa- ja teollisuus- sekä työkomisaarin. Jo liittonsa puheenjohtajana oli Shljapnikow pyrkinyt ammatillisessa liikkeessä vaarinottamaan myös teollisuuden edut painostaen, ettei työn tehokkuutta saisi päästää alenemaan. Teollisuuskomisaarina on hänelle kuulunut velvollisuus koettaa luoda uudestaan teollista elämää Venäjällä, ja hänen ansiokseen on varmaankin luettava suureksi osaksi, jos tämä tehtävä on jossakin määrin onnistunut. Epäilemättä hän olisikin Venäjän teollisuuskomisaarina paremmin paikallaan kuin kansainvälisen ammattiliikkeen pirstojana.

K. W.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Amerikan työläisille

antaa »Bulletin Communiste» -lehdessä tunnettu ranskalainen kommunisti, kapteeni Jacques Sadoul, joukon neuvoja, jotka ansaitsevat tulla muidenkin maiden kommunistien harkittaviksi. Hän kirjoittaa:

»Perustakaa mahdollisimman pian yksi ainoa järjestö, johon kuuluvat kaikki vallankumoukselliset sosialistit, kommunistit, syndikalistit. Kun nämä toverit taistelevat eri järjestöissä ja usein toisiaan vastaan, hyödyttävät he luokkansa vihollisia, jotka jo aikoja sitten ovat osanneet yhdistyä teitä vastaan. Jättäkää syrjään kaikki, mikä teidät eroittaa toisistanne, pitäkää kiinni kaikesta, mikä teidät yhdistää. Yhtykää tarkkojen ja selvien tunnussanojen perusteella. Älkää tehkö sitä virhettä, että ennenaikaisesti ryhdytte taisteluun... Teidän on syrjäytettävä ne miehet, jotka kutsumalla teitä ennenaikaisesti kadulle voisivat hankkia kapitalisteille tekosyyn, jota nämä juuri hakevat voidakseen rautaisten kantapäittensä alla musertaa liikkeenne ja hukuttaa toiveenne parhaiden taistelijoittenne vereen.»

 


Kirjoittajien huomautukset:

[1*] Kts. N:ot 11–12: »Kunnallisten lautakuntien jättäminen porvarien käsiin». Samoin N:ot 13–14: »Työväen edustajain tehtävät kunnallisverotuksessa».

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Sosialistinen aikakauslehti n:o 2, J. W. Keto: »Proletariaatin diktatuuri». MIA huom.

[2] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa». MIA huom.

[3] Ks. Karl Kautsky, »Köyhälistön diktaturi». MIA huom.

[4] Ks. Karl Kautsky, »Terrorismi ja kommunismi». MIA huom.

[5] Ks. Otto Bauer, »Bolshevismi vaiko sosialidemokratia». MIA huom.