Sosialidemokraattinen aikakauslehti

1920

 


Julkaistu: heinäkuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 13–14, heinäkuun 31 p., s. 213–244. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Väinö Voionmaa, J. W. Keto, Olavi Puro, Hjalmar Eklund, Maksim Gorki, Nikolai Jordanski. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.


Sosialidemokraattinen aikakauslehti

N:o 13–14, heinäkuun 31 p.

 

Toimitus:
Karl H. Wiik
Vastaava
J. W. KetoV. Voionmaa

Sisällysluettelo:

 


Tuleeko Tartosta mitään?

Useita viikkoja ovat jo Tarton neuvottelut kestäneet ja monikin syrjästä katsoja on kai alkanut epäillä, johtavatko nämä neuvottelut mihinkään positiiviseen tulokseen. Ei sentähden, että aikaa olisi kulunut liiaksi, sillä niin sotkuista vyyhtiä ei saada heti selvitetyksi. Mutta on näyttänyt siltä, kuin pienenisivät aikaa myöten yhä enemmän toiveet päästä onnelliseen ratkaisuun.

Selvänä lienee tällä hetkellä jokaiselle, että paras tilaisuus edulliseen rauhantekoon on mennyt auttamattomasti ohitse. Niin kauan kuin porvaristollamme vielä oli edes jonkinlainen toive päästä tekemästä rauhaa neuvostohallituksen kanssa, ei maamme työväestön yksimielistä rauhanvaatimusta otettu kuuleviin korviinkaan, vaan leimattiin se ylimielisesti bolshevikkien asian ajamiseksi. Sillä välin teki Viro rauhan, Venäjä sai avatuksi »ikkunan Eurooppaan» eikä rauhan solmiaminen Suomen kanssa nykyään ole sille enää yhtä välttämätön, kuin se olisi ollut muutamia kuukausia aikaisemmin. Ja niin on nähtävästi toteutumassa se sosialidemokraattiselta taholta lausuttu ennustus, että seurauksena oikeistopolitiikasta olisi huono rauha.

Emme tosin tahdo väittää, että porvaristomme »suursuomalaisten» suunnitelmien pakollinen supistuminen olisi yksinomaan valitettavaa. Jos nyt on pakko luopua Venäjän-Karjalan liittämisestä Suomeen — niinkuin kaikesta päättäen on tapahtuva — ja maamme siis täytyy ainakin pääasiassa tyytyä historiallisiin rajoihinsa, vapautuu se myös siten niistä vaaroista, jotka noiden suunnitelmien toteuttaminen olisi tuonut mukanaan. Jos Suomi olisi, Venäjän tilapäistä heikkoutta hyväkseen käyttäen, liittänyt itseensä suuria Venäjään kuuluvia alueita, niin olisi tämä synnyttänyt kansallismielisissä venäläisissä piireissä suuttumusta ja katkeruutta, jotenka olisi ollut pelättävissä, että Venäjä tulevaisuudessa, varsinkin jos siellä imperialistinen porvaristo taasen pääsee vaikutusvaltaiseen asemaan, olisi käyttänyt ensimmäistä edullista tilannetta hyökätäkseen maamme kimppuun.

Mutta silti täytyy pelätä, että nekin suomalaiselta taholta esitetyt vaatimukset, jotka ovat sekä oikeutettuja että maallemme tärkeitä, tulevat nyt kohtaamaan ylivoimaista vastustusta. Sillä aikaa myöten ovat Venäjällä entiset porvarilliset ainekset onnistuneet neuvostovallan turvissa pääsemään taasen vaikuttamaan maansa politiikkaan. Ja muutenkin venäläiset epäröivät ilmeisesti tunnustaa nykyiselle taantumuksellisten piirien johtamalle Suomelle etuja, jotka Neuvosto-Venäjä aikaisemmin on ollut valmis sille myöntämään.

Kun kaksi valtiota neuvottelee rauhasta ja rauhanteko myönnetään välttämättömäksi, täytyy tietysti koettaa rauhanehdoista päästä yksimielisyyteen. Jos käsitykset näistä ehdoista eriävät, täytyy molempien tai jommankumman neuvottelukumppaneista tinkiä vaatimuksistaan. Kumpiko sen tekee ja missä määrin, se riippuu vallitsevista voimasuhteista. Niistä on oltava selvillä, jotta pysyttäisiin todellisuuden pohjalla tai palattaisiin sille. Mutta ovatko maamme porvarilliset vieläkään selvillä todellisuuden vaatimuksista?

Tiedämme hyvin, mitä laatua näiden politiikka tähän saakka on ollut — jos sitä politiikaksi voidaan sanoa. Ollen enimmäkseen vailla selviä suuntaviivoja ovat Suomen porvarilliset toiverikkaina takertuneet jokaiseen näennäiseen mahdollisuuteen päästä rauhaa solmiamasta, niin kauan kuin joku Venäjän rajamailla hetkeksi ilmestynyt taantumuksellis-venäläinen »ilmansuunta-hallitus» on näyttänyt semmoisia mahdollisuuksia tarjoavan. Ja sokeasti luottaen »maailman mahtavain» mahtavuuteen ovat he panneet tarkoin merkille »korkeammissa ilmapiireissä» havaittavat puuskat, suunnatakseen niiden mukaan politiikkansa, joka näin ollen on muodostunut tuuliviiripolitiikaksi. Niin ovat vieraat voimat maatamme hallinneet: eilen Saksa, tänään Englanti, huomenna ehkä Ranska...

Niin, miksei juuri Ranska! Tarjoaahan sen luokkaetujansa yhtä itsepintaisesti kuin sokeasti ajava porvaristo vertauskohtia oman maamme porvaristoon, ja aina senkin jälkeen kuin kaikki muut valtiot ovat itse asiassa luopuneet toiveistaan väkivalloin musertaa neuvostovallan, on niitä suunnitelmia yhä edelleen haudottu Ranskassa.

Ei ole voinut olla viime aikoina merkille panematta, kuinka suosiollisesti Ranskassa on suhtauduttu Suomeen, esimerkiksi Ahvenanmaan kysymyksen yhteydessä. Näyttää siltä, kuin toiveet olisivat molemminpuolisia.

Mutta nyt vaatii Suomen työväki, että porvarillisemme vihdoinkin asettuvat politiikassaan todellisuuden pohjalle. Se vaatii, että rauhanneuvotteluja jatketaan ottamatta huomioon suurvaltapolitiikan tilapäisiä tuulenpuuskia, ja että neuvotteluja jatketaan siinä rehellisessä tarkoituksessa, että mahdollisimman pian saataisiin solmituksi kunniakas rauha. Tähänastiset rauhanneuvottelut osoittavat, että Suomi ei missään tapauksessa tulisi menettämään rauhanteossa mitään semmoista, mikä sillä tähän saakka on ollut, vaan korkeintaan sen täytyy uhrata eräitä voitontoiveita, josta saadaan kiittää tähänastista lyhytnäköistä oikeistopolitiikkaa.

Porvarillistemme aikomuksista rauhaan nähden on puolueemme oikeutettu vaatimaan täyttä selvyyttä. Ellei sitä saada tai jos kaksinaamaista politiikkaa tässä kansallemme niin tärkeässä kysymyksessä tahdotaan harjoittaa, niin jatkakoot porvarillisemme rauhanneuvotteluja yksin. Työväellä tai sen edustajilla ei ole silloin niiden kanssa enää mitään tekemistä.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Valtion rappio.

Valtiollinen elämä Suomessa näyttää näinä viikkoina vaipuneen kesähelteen raukaisevaan uneen. Ikäväin aikain jälkeen suovat valtakunnan »oikeat alamaiset» itselleen hyvinansaitun kesälevon. Sillä nythän ovat asiat taas hyvin tässä maassa. Kaikki »kunnon kansalaiset» ovat tyytyväisiä. Maataloustuottaja loikoo kellastuvan ruispeltonsa pientareella ja myhäilee, sillä onhan hyvä jumala antanut vuodentuloa ja tuontivaikeudet ulkomailta ja viljatullit taanneet viljalle ja muille elintarpeille korkeat hinnat. Suuret ja pienet teollisuusmiehet ovat ylpeinä palanneet messuilta, jotka niin loistavasti ovat todistaneet Suomen tuotantolähteitten rikkautta ja kotimaisen työn tehoa — 8 tunnin työpäivästä huolimatta. »Jobbarien» ja »gulashien» joukko, joka on menettänyt joitakin keinottelun tilaisuuksia, uneksii uusista suomustamiskeinoista ellei muussa niin vankien ruuanhankinnassa ja viinan salakaupassa. Yltiö-isänmaallinen jääkäripuolue on hetkeksi hellittänyt puristetun nyrkkinsä, kun Ahvenanmaan asia on saatu Kansain Liiton pitkälle penkille ja Tarton rauhanneuvottelut sitkistyvät ja pitkästyvät toiveitten mukaisesti — »kuta kauemmin rauha viipyy, sitä parempi meille», kirjoitti siitä äskettäin »Suunta».

Valkoisen Suomen viatonta kesäunta varjostavat rauhansiivillään suojelusenkelit: alati valvovat suojeluskunnat, joiden ansioksi monet lukevat sen, että Suomi ylipäänsä vielä on olemassa ja jaksaa niin erinomaisen hyvin.

 

Työmiehet ja sosialidemokraatit lienevät ainoita, jotka eivät tunne itseään osallisiksi tästä suuresta onnesta ja siunauksesta. Elonmerkeistä ja edistyksestä iloitaan kyllä heidänkin leirissään: hyvää vuodentuloa kyntömiehille toivovat sosialistitkin ja messujen osoittamaa teollisuuden elpymistä tervehtivät mielihyvin työntekijätkin. Mutta tätä hyväntunnetta painaa raskaasti se ajatus, ettei hyödykkeiden tuotantoa ole saatu aikaan sillä tavoin eikä niiden jakoa toimeen siten, kuin kansan yhteisetu ja yhteiskunnallinen oikeus jo vaatisivat. Maan taloudellisessa elämässä hallitsee keinotteluhenki juurtuneemmin ja julkeammin kuin milloinkaan ennen. Yhteiskunnallinen epätasaisuus on yhä suurentunut, kansan taloudellinen taso on niin sanoaksemme tullut yhä kuoppaisemmaksi, eivätkä kohtuuttomat verotusolot ole omiaan sitä epäkohtaa vähentämään.

Siinä jo riittämään tyytymättömyyden aihetta. Pahimmin kumminkin maamme taloudellista ja yhteiskunnallista elämää kalvaa ja jäytää valtiollinen vaiva. Meidän aikamme kehittynyt, monihaarainen yhteiskuntaelämä ei voi menestyä, ei voi toimia ilman terveitä, tasapuolisia valtiollisia oloja. Ei kukaan rehellinen kansalainen voi kieltää, että meillä olot siinä kohden nykyään ovat mitä nurinkurisimmat. Niin kauneilla väreillä kuin olojamme maalaillaankin, niin rauhalliseksi, sopuisaksi ja tasaiseksi kuin valtiollista elämää täällä kuvaillaankin, kaikki tunnossaan varsin hyvin tietävät, että tässä vapaassa tasavallassa rehoittaa mitä raskain pakkovalta, että näennäistä sopua ylläpidetään ainoastaan mitä häikäilemättömimmällä valtiollisella vainolla ja että rauhan naamarit vain huonosti peittävät sangen sotaisia kasvoja.

Tämä luonnoton, valheellinen tila on vienyt valtiollisen elämän ja koko valtion Suomessa rappiolle. Skandinavialaiset ja länsimaiset kirjoittajat eivät ole niinkään väärässä pitäessään Suomea puolittain itäeurooppalaisena valtiona, joka hoitaa asioitaan vanhoilla tsaarillisilla patenttitavoilla.

Kun se ei voi olla valtiomme lopullinen päämäärä, jatkuu siis täällä edelleenkin valtiollinen taistelu, kuljetaan vieläkin valtiollisen tulivuoren kupeilla.

 

Maan nykyisestä valtiollisesta tilasta, joka on näin rappiolla, ovat vastuunalaisia porvarilliset puolueet. Niillä on nykyään niin mahtava asema, että me kaikilla kirkonkirouksilla ja manauksilla emme sitä vastaan mitään mahda. Paljon hyödyllisempää on meille tutkia näiden puolueiden luonteita ja tapoja, niiden vahvoja ja heikkoja puolia.

Etualalla valtiollisessa elämässä on tällä haavaa oikeisto. Ei lukumääränsä, vaan painavuutensa perusteella; oikeistonhan muodostavat »kykypuolueet». Täytyy alistua kohtaloon. Niinkuin tunnetun lentävän sanan mukaan herra vihansa hetkellä antoi Suomelle yksikamarisen eduskunnan, niin sopii vastavuoroon sanoa, että herra aikaisempana vihansa hetkenä antoi meille oikeiston. Siitä pitäin se on olemassa ja on laskuissa mukaan otettava. Kun nyt kerran maassa on oikeistolaisia mielipiteitä, on niiden saatava esiintyäkin. Parlamentillisissa maissa on valtiollinen arvostelu välttämätön. Meidän maassamme saattaisi oikeistolla siinä kohden olla jotain hyödyllistäkin tehtävää. Se ei kuitenkaan ole tyytynyt niin pieneen tehtävään, vaan on tunkeutunut valtaan ja johtoon, johon keskusta sille on raivannut mukavan tien.

Nyt on kuitenkin käynyt niin merkillisesti, ettei oikeistolla uusissa oloissamme ole — eikä voi olla — mitään selvää ohjelmaa. Se on tällä hetkellä liian heikko levittämään puhdasta taantumuksen lippua, jonka se on sydämeensä käärinyt. Se on kaikin voiminsa taistellut voittavaa tasavaltaa vastaan. Kun työ on ollut turhaa, se opportunistisen luonteensa mukaisesti on tehnyt välttämättömyydestä hyveen ja tunnustaa nyt vastaiseksi tasavaltalaisuutta, jopa laillaan kansanvaltaisuuttakin. Sillä se tahtoo ennen kaikkea olla mukana ja vaikuttaa; ja hyvällä tahdolla voivat vähätkin voimat paljon aikaansaada. Oikeisto koettaa nyt vääntää kehitystä oikealle päin niin paljon kuin olot myöntävät. Erityisesti se harrastaa hallitus- ja virkavallan lisäämistä ja eduskunnan vallan vähentämistä. Nykyiset valtiolliset olot, eduskunnan erimielisyys, suojeluskuntain aseellinen valta, rettelöt ulkovaltain kanssa ovat oikeistolle erinomaisen sopivat; se jaksaa niissä kuin kala vedessä.

Kuten sanottu oikeiston valtaanpääsy maallemme mitä kohtalokkaimmalla hetkellä on keskustan ansiota. Keskustalla ei ole enempää kuin oikeistollakaan tällä hetkellä varmaa valtiollista suuntaa. Se on pitkän aikaa mitään tekemättä levännyt niillä laakereilla, joita se viime kesänä sosialistien avulla hallitusmuotoasiassa ja presidentinvaalissa saavutti. Sen jälkeen se on valtiollisella näyttämöllä antanut ainoastaan kolmannen luokan näytäntöjä. Sen hallitusteknilliset kokeet ovat olleet kurjia, kieltolain toimeenpanoa lukuunottamatta. Valtiollisissa pulissa se on osoittanut voivansa äksyillä, vaan ei johtaa. Sen vanhat helmasynnit, päättämättömyys, kahden herran palvelus, luovailu vasemmiston ja oikeiston, hyvän ja pahan välillä ovat jälleen viime aikoina olleet sille luonteenomaisia. Yritys vallata Petsamo 60 nälkiintyneellä miehellä muka telefonijohtojen kuntoonpanemisen varjolla on siitä oleva kauan muistettuna näytteenä. Muistetaan myöskin sen mielihalu valloittaa Pietari ja Itä-Karjala sulin käsin ja siemenpussilla — maalaisliittolaiset ovat suuria sodan ja valloitusten ystäviä, mutta (maan onneksi kylläkin) kitsastelevat kustannuksissa. Nykyään keskusta happamella naamalla seuraa oikeistokurssia — arvattavasti myöhemmin sitä olan takaa löylyyttääkseen. Sanalla sanoen: keskustalta ei maa tällä hetkellä voi toivoa pelastusta.

 

Maan valtiollisen johdon ollessa tällaisella kannalla, on tosiasiallinen valta ja vaikutus jäänyt toiminnan miehille: suomalaisille suuntalaisille, ruotsalaisille kantonalisteille, kaikenkarvaisille puolalaisystäville, mannerheimiläisille ja muille valtiollisille keinottelijoille, mutta ennen kaikkea suojeluskunnille.

Seurauksia on saatu jo hetken aikaa katsella. Suurella työllä, tekisi mieli sanoa hengenvaaralla pelastettu tasavalta ja hallitusmuoto eivät tunnu seisovan niinkään kallionlujilla perusteilla. Valtiossa liehuvat ja määräilevät omituiset voimat, joiden päätehtävänä näyttää olevan valtiollinen vangin vartiointi ja suojeluskuntain muonittaminen. Valtio on läkähtyä ummehtuneeseen ilmaan. Kaikki on salaperäistä, sekavaa, ristiriitaista. Yksi vain on varmaa: jos tätä tietä jatketaan, joudutaan varmaan turmioon.

Kun on nähnyt, millä kyynillisellä tavalla hallitusmuodon kauniita vakuutuksia kansalaisvapauksista on rikottu rikkomasta päästyäkin ja millä orjamielisyydellä porvarillinen yleisö on näihin rikkomuksiin suhtautunut (muistakaamme vain matkapassien tarkastusta junissa!), niin totisesti tulee siihen mielipiteeseen, ettei tämä tasavalta ole eurooppalainen valtio, vaan puolibarbaarinen ja puolivenäläinen satraappikunta.

Iljettävimpiä ilmiöitä julkisessa elämässämme on ollut ja edelleen on se tapa, millä lakeja kierretään. Vanhoille »Ruotsin laeille» annettiin vielä hitunen arvoa, niin vanhoillisia ja kansanvastaisia kuin ne enimmäkseen olivatkin. Uusia »Suomen lakeja» kierretään julkisesti ja urheiluksi. Kieltolain rikkomisesta ei tietysti kannata puhuakaan. Mutta mainita täytyy se häpeämätön tapa, millä kunnallislakeja kiertämällä saatiin myönnetyksi kuuluisa miljoona Helsingin suojeluskunnille. Puhutaanhan vielä nytkin niinkuin Bobrikovin aikana paljon »laillisuudesta». Mutta ei huomata, että laillisuuden oikeita puoltajia ovat nyt sosialidemokraatit ja että laillisuuden tutkain pistää nyt entisiä laillisuuden sankareja itseään. Vanhasta laillisuudesta ei vallassa oleville porvareille kannata puhua; he ovat monella alalla jo aikaa sitten sivuuttaneet oikeusvaltion viimeisetkin rajapyykit ja joutuneet uusbobrikovilaisen mielivallan aloille.

Valtiossamme vallitsee yhä vieläkin ylinnä väkivalta. Niinä aikoina, jolloin Suomen kansa kasvoi itsenäisyyttänsä varten, pidettiin oikeutta ja saavutettua sivistystä maamme parhaimpana turvana. Ja se kanta lopulta toi meille vapauden sortajaimme vallan murtuessa. Tuolle entiselle »ideologiselle» kannalle nyt nauretaan kuin typeryydelle ja lapsellisuudelle. Raudalla ja verellä muka on luotu Suomen itsenäisyys ja kansanvapaus ja nyrkillä ne pidetään vastakin voimassa. Kivääri on se suuri kokoava voima, joka on hajanaisen kansamme jälleen yhdistävä. Sotahenki, militarismi, on villinnyt viisaatkin. Ei nähdä sitä sivistyksen ja oikeustajunnan taantumusta, taloudellista vahinkoa ja valtion rappiota, mitä militarismi aina tuo tullessaan.

Mutta ei ole vielä militarismikaan ja imperialismi riittänyt. Aivan avonaisestihan oikeiston ja keskustan taholta sanotaan, ettei armeijaan voi luottaa ja että senkin vuoksi täytyy ylläpitää suojeluskuntia.

Oletteko tarkemmin ajatelleet, mitä tämä sisältää? Se sisältää sen, ettei Suomen kansan yhteiseen armeijaan voi luottaa, se sisältää sen, ettei Suomen kansaan eikä sen eduskuntaan voi luottaa. Täällä ei ole ainoastaan erästä epäluotettavaksi julistettua kansanosaa, valtiollista paariasluokkaa, vaan kansa kokonaisuudessaan, sen ja valtion laitokset ovat epäluotettavia! Mutta mitä tulee valtiosta, jolta sillä tavoin riistetään luottamus? Anarkia, bolshevismi siitä tulee. Ne, jotka parjaavat armeijaa ja eduskuntaa, ne jotka asevoimin ylläpitävät erään kansanosan valtiollista ylivaltaa tässä maassa tyytymättä yleiseen äänioikeuteen perustuvaan ja kansanarmeijan puolustamaan valtioon, ovat anarkisteja, bolshevikkeja.

Suomen porvari ei ole kestänyt kiusausta, joka hänelle temppelin harjalla v. 1918 näytettiin. Suomen porvari ei totta tosiaan olekaan mikään yliolento, joka kestäisi valtiollisia houkutuksia.

Sen vuoksi on valtiomme rappiolla ja rappioituu yhä, niin kauan kuin yksipuolista porvari valtaa, luokka-asestusta ja suojeluskuntia täällä ylläpidetään.

 

Sosialidemokraattien periaatteisiin ja mielipiteisiin nämä surulliset ilmiöt eivät saa vaikuttaa, eivätkä vaikuta. Meille tämä kaikki vain todistaa, että nykyään Suomessakin eletään kiihtyneessä luokkataistelussa. Sosialidemokraatit voivat rauhallisesti silmäillä ajan aallokkoa. He ovat eheän ja rehellisen valtioaatteen ja yhteisedun kannattajia ja tietävät niiden aatteiden ehdottomasti ja vastustamattomasti voittavan. Nykyistä valtiota eivät sosialistit ylenmäärin suosi. Kun porvaritkaan eivät enää luota valtioonsa, lienee sen häviäminen siis varma. Mutta kun porvarit voivat häviävän valtionsa sijaan luoda vain väkivaltaa, rappiota ja taantumusta, sosialistit luovat rappeutuvan valtion raunioille ja sen kelvollisia rakennuskiviä käyttäen uuden terveen sosialistisen kansanvaltion. Ja siinä on pieni ero siinä.

Kuvauksemme voi tuntua porvarillisille silmille liian synkältä ja lohduttomalta. Oikein ymmärrettynä ei se kuitenkaan sitä ole. Valtiomme rappiossa on lohdullinenkin puolensa. Nykyiset valtiolliset epäkohdat ovat ilmeisesti suureksi, ehkä suurimmaksi osaksi Venäjän ajan perintöä. Mutta jos niin on, voimme toivoa näiden epäkohtain tulevaisuudessa poistuvan, jahka oikea tasavaltalaisuus, oikea kansanvapaus ja oikea kansanvalta ehtivät täällä juurtua. Vuosisadan huonot perimykset eivät käden käänteessä ole poistetut. Mutta kerran nekin poistuvat.

 

Sosialidemokraatit, joilla ei ole sellaisia likaisia valtiollisia perimyksiä, voivat puhtaammin, voimakkaammin, välittömämmin toimia uuden valtion hyväksi. Suhteet vanhoissa traditsioneissa elävään porvaristoon täten kyllä kärjistyvät, mutta sitä ei voida välttää. Se kuuluu asiaan. Sosialidemokraattien taistelu valtiota ja yhteiskuntaa hajoittavia voimia vastaan on niin tärkeää, heidän työnsä uuden valtion ja yhteiskunnan rakentamisessa niin suurenarvoista, etteivät mitkään tilapäiset tappiot, katkeruudet, herjaukset, vainot, vankilat ja pajunettimetsät saa heidän mahtavan muurauksensa ylenemistä estää. Tässä meidän muurauksessamme on valtion pelastus nykyisestä rappiotilasta.

Väinö Voionmaa.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Työväen edustajain tehtävät kunnallisverotuksessa.

Kunnallinen verolainsäädäntö on meillä perin vanhanaikainen ja epäoikeudenmukainen, samoinkuin valtion verotusjärjestelmäkin. Ennen maailmansotaa, jolloin kuntain menot olivat verrattain pienet, eivät kunnallisen verolainsäädännön puutteetkaan päässeet niin pakottaviksi, että meidän vanhoillisuuteen taipuva porvaristomme olisi erikoisemmin ollut halukas uudistuksiin. Vasta maailmansodan aikana saatiin meillä toimeen kunnallisverotuksessa tulojen ilmoittamisvelvollisuus, jonka puute olikin ollut kunnallisen verolainsäädäntömme pahimpia virheitä. Tämän vuoden alussa astui voimaan »Laki tulojen ilmoittamisvelvollisuudesta kunnallisverotuksessa», mutta ainakaan tässä ensimmäisessä verotuksessa, jossa sitä jo piti noudattaa, ei siitä ollut sellaista hyötyä, mitä oli odotettu. Yleisesti tunnettuahan on, että lain sovelluttamisesta muodostui useimmissa kunnissa suoranainen pannukakku. Jos koettaisimme etsiä syitä tähän, niin täytyy ennen kaikkea syyttää hallitusta siitä, ettei se tehnyt juuri mitään lain tunnetuksi tekemiseksi. Pelkkä kuiva lakiteksti lähetettiin taksoituslautakunnille, joiden useimmat jäsenet — maallikkoja kun olivat — eivät tietenkään kyenneet syventymään lain tarkoitukseen ja sen aiheuttamiin uudistuksiin. Tulojen ilmoittamiskaavakkeetkin lähetettiin taksoituslautakunnille siksi myöhään (vasta vuoden alussa), että lautakuntien oli mahdotonta järjestää kunnolleen ilmoitusten tarkastusta, lisätietojen hankkimista, puutteellisten ilmoitusten täydennyttämistä j. n. e., vaikka olisi hyvää haluakin ollut.

Mutta kun hyvää haluakin kaiken lisäksi puuttui, niin lain sovelluttaminen käytäntöön muuttui sitäkin surullisemmaksi. Varsinkin maaseudun maataviljelevä aines oli yleensä erittäin taipuvainen tähän asti vallinneeseen summakaupalla verottamiseen, sillä tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden sille tulojensa ja varsinkin tulojensa lisäysten salaamiseen. Ja kun juuri tämä aines useimmissa kunnissa on määräävänä, ei ole ihme, että taksoituslautakunnat mielihyvällä katselivat annettujen tuloilmoitusten puutteellisuutta ja mahdottomuutta asettaa ne verotuksen pohjaksi. Täten siis yleensä hallituksen laiminlyöntien ja taksoituslautakuntain haluttomuuden takia uuden lain vaikutukset yleensä supistuivat miltei olemattomiin. Vain muutamissa harvoissa maalaiskunnissa ja useimmissa kaupungeissa onnistui lain käytäntöön sovelluttaminen sentään paremmin.

Mutta surullisinta tässä asiassa on se, että niissäkin muutamissa kymmenissä maalaiskunnissa, joissa työväellä on kunnanvaltuustoissa enemmistö, asiat olivat melkeinpä yhtä surkealla kannalla kuin sellaisissa kunnissa, missä työväellä ei ole mitään sananvaltaa. Ja missä syy? Siinä, että melkeinpä kaikkialla työväen edustajain enemmistö valtuustossa valitsi taksoitus- ja tutkijalautakuntiin porvarillisen enemistön. Kai kunnioituksesta vanhoja »koeteltuja» kykyjä kohtaan. Eikä porvarillinen enemmistö näissä lautakunnissa suinkaan jättänyt heille sosialistien suosiollisesti luovuttamaa asemaa käyttämättä. Niinpä tapahtui eräässäkin kunnassa, jossa sosialisteilla on lähes 56 enemmistö valtuustossa, että porvarit määräilivät taksoituslautakunnassa ja seuraukset olivat perin ihanat. Rengeille mätkittiin »tuloilmoitustensa» mukaan 50–60 veroäyriä samaan aikaan kuin heidän isäntämiehilleen, vankoille talollisille, pistettiin vain 30–40 äyriä. Mahtoivat nämä renkimiehet olla tyytyväisiä valitsemiinsa valtuusmiehiin! Eräässä toisessa kunnassa, jossa sosialisteilla on runsas enemmistö, oli verotus yleensä samansuuntaista kuin äsken mainitussakin kunnassa, mutta teki taksoituslautakunta sen lisäksi seuraavan »onnistuneen leikkauksen». Verotuksen päätyttyä vähennettiin kaikkien verotettujen äyriluvusta yksi neljäsosa. Kunnallisverossa se tietenkin löi yksiin rikkaalle niinkuin köyhällekin, mutta valtion verotuksessa, joka toimitetaan kunnallistaksoituksen mukaan, rikkaat saivat siten monin kerroin suuremman helpotuksen, sillä valtion vero on suurista tuloista monin kerroin ankarampi kuin pienistä.

Tämäntapaisia »verojärjestelyjä» on aivan varmasti tapahtunut useimmissa niistäkin kunnista, joissa sosialistit ovat enemmistönä. Viime numerossa olleessa kirjoituksessamme teimme selkoa niistä turmiollisista seurauksista, joita koituu ylimalkaan kunnallisten lautakuntain jättämisestä porvarien käsiin. Edellä olevasta pitäisi käydä selville, että verotuslautakunnat ovat siinä suhteessa kaikkein vaarallisimpia. Ne ovat itsenäisiä lautakuntia, joiden toimintaan ei valtuustolla, ne kerran valittuaan, ole mitään sananvaltaa. Sentähden on jo lautakuntia valittaessa pidettävä huoli siitä, että niiden jäsenillä on ainakin hyvää halua toimia niin, että verorasitus saadaan siirtymään mahdollisimman paljon varakkaiden luokkien kannettavaksi.

Nykyään olemme kunnallisverotukseen nähden omituisessa asemassa. Ensi vuoden alussa pitäisi astua voimaan »Laki valtion tulo- ja omaisuusverosta». Se merkitsee sitä, että tähän asti kunnallisverona ollut tulovero siirtyy valtion veroksi. Kahta rinnakkaista tuloveroa on ajan oloon mahdoton pysyttää, siis täytyy kunnallisverotus järjestää uusille perusteille. Ensi vuoden alkuun ei sitä kuitenkaan ehditä järjestää. Hyvä kun ehditään saada sellaiset muutokset aikaan kunnallisverolainsäädännössämme, että vältytään edes kaksinkertaisesta taksoitustoimituksesta. Sopivin ratkaisu olisi kai sellainen, että samalla kun toimitetaan valtion tulo- ja omaisuusveron verollepano (taksoitus), toimitetaan myöskin kunnallistaksoitus samojen tuloilmoitusten y. m. verotusvalmistusten perusteella. Valtiolle otetaan laissa määrätty veroprosentti ja kunnille velvoitetaan verotettavat suorittamaan veroäyrejä samassa suhteessa kuin valtiolle veroprosentteja.

Mutta järjestettäköönpa tämä verotus miten tahansa, joka tapauksessa on varmaa, että verolautakuntain merkitys ja tehtävät tulevat vielä entisestäänkin lisääntymään. Joskin siis jo tähänastinen kokomus kehoittaa työväen edustajia miehittämään omilla edustajillaan kaikki paikat verotus- ja tarkastuslautakunnissa, mitkä heille suinkin lukumääränsä mukaan kuuluvat, niin on tällainen menettely tulevaisuudessa vielä kaksin verroin tärkeämpi.

Ensi syyskuussa valitaan taas kunnanvaltuustoissa taksoitus-, tarkastus- ja tutkijalautakuntain jäsenet. Silloin on työväen edustajain pidettävä varansa. Ja valittujen jäsenten on tarkoin otettava selvä verolakien sisällöstä sekä perinpohjin valmistuttava vaikeaan tehtäväänsä. Sos.-dem. Puolueen Kunnallistoimisto tulee vointinsa mukaan antamaan apuansa tässä suhteessa.

Rieti Itkonen.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Uudet valtiot.

I.

Uusien valtioiden politiikan pohtiminen merkitsee sangen monimutkaisen ja vielä vähän valaistun kysymyksen selvittelemistä. Maailmansotaa seuranneiden vallankumousten muodostumina nuo valtiot joutuivat myöskin kaikkien sodan ja kumousten synnyttämien poliittisten ja taloudellisten myllerrysten näyttämöksi. Syntymisensä ensi hetkestä saakka ne ovat saaneet taistella tuhansia vaikeuksia vastaan, ja kun tämä taistelu yhä jatkuu eikä sille näy loppuakaan tulevan, eivät ne ole vielä voineet päästä rauhallisen kehityksen varmalle polulle. Sen lisäksi, koska meidän katsantokantamme valtiollisesta rakennustyöstä ja politiikasta enemmän tai vähemmän perustuu entisyyden kokemuksiin ja me sentähden olemme taipuvaisia mittaamaan niitä entisin mittakaavoin, niin ei ole meidän helppo suoriutua kunnialla nykyajan tehtävistä.

Nämä asianhaarat on otettava lukuun uusia valtioita ja niiden politiikkaa oikeudenmukaisesti arvioitaessa. Tällöin on kiinnitettävä huomiota varsinkin kahteen seikkaan: missä määrin uudet valtiot esiintyvät itsenäisesti valtiollisina tekijöinä ja missä määrin niiden politiikassa kuvastuu muitten valtojen vaikutus.

 

 * 

 

Vallankumous osoitti Venäjästä vapautuville kansoille aivan määrätyt tehtävät. Vapautuminen ja omien valtioiden perustaminen oli näille kansoille ainoastaan venäläis-tsaarillisen ikeen niskoiltaan pudistamista ja tienraivaamista omaperäiselle, mahdollisimman esteettömälle kehitykselle. Ja niin kauan kuin oli kysymys tästä, merkitsi se historian asettamien tehtävien ratkaisemista. Sisäisissä oloissa täytyi tämä kehityksentie aukaista hävittämällä feodalismi ja luomalla kansanvaltainen valtiorakennus.

Mikäli uusien valtioiden voimat eivät olleet kiinnitetyt muihin alkeellisiin tehtäviin, ovatkin ne ryhtyneet ratkaisemaan näitä probleemeja. Huolimatta ankarasta puolustussodasta, jota esim. Viro ja Latvia katsoivat olevansa pakotetut käymään aina viime aikoihin asti, onnistuttiin näissä molemmissa tasavalloissa kutsumaan kokoon yleisen vaalioikeuden pohjalla perustavat kansalliskokoukset, jotka alkoivat istuntonsa Virossa huhtikuun 23 p:nä 1919 ja Latviassa toukokuun 1 p:nä 1920. Viron perustava kokous on jo säätänyt feodaalisten suurtilojen pakkoluovuttamista koskevan lain, jonka nojalla koko feodaalinen maaomaisuus on joutunut valtion haltuun. Suurtiluksista, joiden yhteinen lukumäärä on 1,859, on 394 tilaa jo pakkoluovutettu entisiltä omistajiltaan ja jaettu maattomille talonpojille sekä pikkuvuokraajille, jotka olivat niitä tähän asti viljelleet. Useimmat pakkoluovutuksen alaiset tilat ovat vielä entisten omistajiensa hoidettavina, mutta he viljelevät niitä nyt valtionmaan vuokraajina. Feodaalisen maaomaisuuden täydellinen pesänselvittely, s. t. s. sen jakaminen tulee Virossa vaatimaan vielä noin 3–4 vuoden ajan.

Latviassa on feodaalista maaomaisuutta koskevan kysymyksen ratkaisu tapahtuva jokseenkin samaan suuntaan, vaikkapa ei aivan samalla tavalla. Koska Latvian perustava kokous on vasta alkanut työnsä, ei voida vielä tarkoin sanoa, minkä muodon agraarilaki siellä on saava. Siitä voidaan kuitenkin jo nyt olla varmat, että laki jossakin muodossa tulee käymään feodalismin kimppuun. Alku siihen suuntaan on sielläkin jo tehty. Samoin ryhdyttiin myöskin Liettuassa, Valko-Ruteeniassa, Puolassa, Ukrainassa y. m. taisteluun feodalismia vastaan heti vallankumouksen jälkeen. Sillä välin alkaneet sotatoimet eivät ole kuitenkaan sallineet vielä suorittaa feodalismin likvitoimista näissä maissa lopullisin, laillisin muodoin. Mutta ei ole vaikeata huomata, että sen kohtalon ratkaisu mainituissakin maissa tulee olemaan kohta toteutunut tosiasia.

Samalla tapaa työskennellään uusissa valtioissa niin käytännön kuin lainsäädännön alalla demokraattisen valtiomuodon rakentamiseksi. Yleinen äänioikeus molemmille sukupuolille on astunut voimaan. Niin Virossa kuin Latviassa ja Liettuassa valittiin kansalliskokous yleisen, yhtäläisen äänioikeuden perusteella ja lopulliset perustuslait on jo laadittu tai laaditaan niitä parhaillaan samojen periaatteiden mukaan. Viron perustava kokous on istunut jo vuoden ja on tällä aikaa valmistanut sekä hyväksynyt joukon tärkeitä lakeja. Ne on kaikki laadittu demokraattiseen henkeen. Meillä on täysi syy odottaa, että toisissakin uusissa tasavalloissa käy pääasiallisesti samoin, kun vaan lakiasäätävät laitokset ovat päässeet niin pitkälle. Latviassa ja Liettuassa on nämä työt jo pantu hyvälle alulle.

On itsestään selvää, että tätä työtä ei missään voida suorittaa taisteluitta. Kuitenkin on huomautettava, että tämä lainsäädäntötyö useimmissa uusissa valtioissa on sentähden jonkun verran helpompaa, koska vanhat vanhoillis-taantumukselliset luokat ovat menettäneet valtansa, eivätkä toistaiseksi ole päässeet elpymään, ja koska uusia yhtä voimakkaita taantumuksellisia luokkia ei vielä ole kehittynyt. Tämän todistukseksi tarvitsee vain mainita, että näissä uusissa tasavalloissa on laillisesti vahvistettu kahdeksantonnin työpäivä, saatettu voimaan demokraattinen vaalilaki ja säädetty mitä erilaisimpia yhteiskunnallisia lakeja, joiden hyväksyminen vanhoissa valtioissa aina kohtasi voittamattomia vaikeuksia.

Näiden maiden työläisluokat ovat täten saaneet haltuunsa sangen arvokkaita taistelukeinoja. Niillä on täysi mahdollisuus ottaa määräävästi osaa lainlaadintaan ja saada kunnanisissakin asioissa äänensä kuuluville. Valtiollisen ja kunnallisen proletaaris-demokraattisen[1*] vaalilain nojalla köyhälistö voi poliittisella alalla suorittaa luokkataistelunsa niin menestyksellisesti, kuin sen voimat suinkin sallivat. Nyt on vain tärkeätä, että proletariaatti osaa käyttää saavuttamaansa asemaa hyväkseen. Samoin on selvää, että edullisen valtiollisen tilanteen hyväksikäyttäminen helpottaa taloudellisellakin alalla luokkataistelua, joka näissä maissa vasta vallankumouksen jälkeen kävi laillisissa puitteissa mahdolliseksi.

Valitettavasti on samalla myös huomautettava, että maailman yleisen tilanteen määräämät olosuhteet eivät tee helpoksi näiden lakien jatkuvaa toteuttamista, joka edellyttää normaalista vakiintumista sekä valtiollisen että taloudellisen elämän alalla. Maailman taloudellinen anarkia — sodan tuote — on estänyt uusissa valtioissa monen alussa niin viehättävänä esiintyneen vallankumouksellisen aatteen toteuttamisen.

Yleensä oli uusien valtioiden aatteellinen harrastus aluksi selvästi suuntautunut pyrkimykseen saada rauhallisessa tuottavassa työssä omistaa elämänsä omalle kehitykselleen. Sotapolitiikan — kansojen tunnustetun onnettomuuden — ei pitänyt täällä saada jalansijaa. Vain rauhan tuli vallita... Suuria toiveita asetettiin Kansain Liittoon. Kansain Liiton tuli tehdä sodat mahdottomiksi, taata rauha kaikkialla... Tavaranvaihdossa olisivat uusien valtioiden rajat enemmän tai vähemmän avoinna kaikille. Suojelustulleja ei saisi asettaa, muuttovapauden esteet poistettaisiin täydellisesti. Militarismilla ei olisi minkäänlaista pohjaa, sodan sijaan olisivat rauha ja ystävyys päävaikuttimia... Puhuttiin paljon uusien tasavaltojen liitosta ja toivottiin Skandinaavian maidenkin siihen yhtyvän. Elämän ankara todellisuus on kuitenkin osoittanut, että moni näistä kauniista ihanteista oli vain ihanne.

Jos tahtoisimme luopua kaikista toiveista Kansain Liittoon nähden, täytyisi meidän sanoa, ettei se ole toteuttanut mitään, mitä siltä rauhanrakentajana odotettiin. Jollei sitä pian perinpohjin uudestaan muodosteta, on täysi syy pelätä, että siitä tulee sorronvälikappale.

Uudet valtiot eivät ole säästyneet sotaisilta hyökkäyksiltä ja ne ovat yhä edelleenkin hyökkäysmahdollisuuksille alttiina, niin että niiden täytyy — puolustautua ja varustautua. Täten on niissäkin militarismille valmistettu toiminta-ala ja vaara on olemassa, että militarismin tsaarinaikaiset mätäpaiseet uusissakin valtioissa — vaikkapa vähemmässä määrässä — pääsevät kehittymään. Suuri tavaroiden ja elintarpeiden puute maailmanmarkkinoilla aiheuttaa ainakin toistaiseksi rajojen sulun, joka on ankarampi kuin koskaan ennen sotaa. Siitä johtuvat tullit, tuonti- ja vientikiellot j. n. e. Kulkulaitosepäkohtien ja yksityisien maiden usein aivan pikkumaisten rajariitaisuuksien tähden ei ainoastaan muuttovapaus ole tullut ihanaksi tulevaisuuden unelmaksi, vaan liittoystävyyden toivokin on saanut väistyä ihmisten mielistä. Taloudellisten sopimusten välttämättömyys tulee yhä tuntuvammaksi, mutta niiden solmiamiseen ei kuitenkaan vielä ole päästy. Niinkin läheisten naapurivaltioiden kuin esim. Suomen, Viron ja Latvian välillä ei vielä ole olemassa edes tärkeitä posti- ja sähkölennätinyhteyttä koskevia sopimuksia! — Latvia katsoi olevansa pakotettu muuttamaan rautateittensä kiskojen välin toisenlaiseksi kuin Viron, mikä ei suinkaan ole omiaan helpottamaan liikennettä. — Yhteisellä rahasopimuksella voisi olla kauppaan nähden terveellinen vaikutus. Siitä olemme kuitenkin vielä sangen pitkällä. Jokaisella uudella valtiolla on omat maksuvälineensä ja valtiot ikäänkuin kilpailevat keskenään rahanarvon erilaisuudessa ja valuuttavaikeuksissa.

Nämä epäkohdat johtuvat suurimmaksi osaksi yleismaailmallisesta sekasorrontilasta ja häviävät varmaan olojen selviytyessä.

 

 * 

 

Useat tuomitsevat edellämainittujen kansojen eron Venäjästä ja pitävät sitä näiden alueiden »balkanisoitumisena»... Pieniä rajariitaisuuksia on tosin olemassa, mutta ne eivät vielä missään ole saaneet Balkanin selkkausten luonnetta, eivätkä varmaan tule saamaankaan. Mutta jos tällä tahdotaan väittää, että uudet valtiot ovat syntyneet ilman historiallista pohjaa, osoittaa tällainen käsitys kaikkien tosiasiallisten syiden tuntemattomuutta. Syyt ja entisen Venäjän synnit ovat liiankin selvään huomattavissa, jos siihen vain on hyvää tahtoa. Eikö koko Venäjä ole — »balkanisoitunut»?

Uusissa valtioissa ei tosin vielä ole päästy säännölliseen elämään. Mutta eivätkö monet muut hyvinkin laajat alueet ole samanlaisessa »balkanisoitumisen» käymistilassa? Versaillesin rauha on Euroopan balkanisoitumisen rauha, jollei tahdota sen puolustukseksi sanoa, että se itse on juuri samanlaisen poliittisen sekaannuksen tulos.

»Balkanisoitumisen» syytökseen sisältyy käsitys, että uusien valtioiden muodostuminen ei olisi ollut historiallisen välttämättömyyden, vaan separatististen harrastusten tulos. Tällainen käsityskanta osoittaa vain, että ne, jotka siten arvostelevat, eivät vaivaannu syvemmin asioihin perehtymään.

Suurvaltojen politiikka näiden uusien valtioiden suhteen on tähän asti vaikuttanut enemmän tai vähemmän »balkanisoivasti».

Venäjästä irtaantuvat kansat tarvitsevat sekä siveellistä että aineellista apua. Ne kääntyvät luonnollisesti voittoisien suurvaltojen puoleen ei vain sentähden, että näitä valtoja pidetään nykyisen maailmanpolitiikan todellisina johtajina, vaan myös siksi, että ne maailmansodan aikana aina korostivat käyvänsä sotaa sorrettujen kansakuntien vapauttamiseksi. Mutta avunpyytäjät joutuvat luonnollisesti auttajistaan riippuviksi. Ne eivät aina kykene torjumaan asetettuja vaatimuksia. Onhan tunnettua, että vanhojen, vakiintuneiden ja hyvässä asemassa olevien valtioidenkin täytyy kysellä mahtavamman naapurinsa mielipidettä, kun on ratkaistava asioita, jotka mahdollisesti koskevat naapuriakin; sitä suuremmalla syyllä siis uusien valtioiden.

Itämeren maiden tasavalloissa sai liittoutumisaate, kuten sanottu, vilkasta kannatusta. Mutta useat ympärysvaltain politikot hyväksyivät sen vain sikäli, kuin sen tarkoituksena olisi Neuvosto-Venäjän vastustaminen. Mutta uusien valtioiden liitto voi luonnollisesti olla vain rauhanliitto, muutenhan koko näiden valtioiden muodostuminen olisi ollut näiden kansojen proletaaris-demokraattisten päämäärien pilkkaa. Mutta kun muutamien liittoon aikovienkin maiden poliittiset johtajat pitävät sotapolitiikkaa Neuvosto-Venäjää vastaan etualalla, on tämäkin aate jäänyt vain aatteeksi.

Liittoutuneiden länsivaltain kaksinainen politiikka saattoi uudet valtiot ikävään asemaan; vaikkakin viimemainitut halusivat elää rauhassa Venäjän kanssa, sai niiden esiintyminen liittolaisten politiikan kautta sen vivahduksen, kuin olisivat ne Neuvosto-Venäjän vihollisia! Tähän maahan nähden niillä ei kuitenkaan voi olla muuta kuin yksi toivo: saada olla rauhassa.

Kommunistien harjoittama agitatsioni osoittaa selvästi, että Venäjän vallanpitäjät varsin mielellään näkisivät kommunismin uusissa valtioissa voittavan alaa. Kun nämä valtiot eivät tahdo tulla kommunistisiksi, on Neuvosto-Venäjä valmis sopivassa tilaisuudessa auttamaan kommunismin levenemistä miekallakin, kuten tapahtui Virossa marraskuussa 1918. Sellaisissa tapauksissa on pienillä kansoilla edes maailman myötätunto puolellaan ahdistajia vastaan. Jo tämänkin tähden on niillä siis täysi syy olla esiintymättä itse hyökkääjinä.

Uusilla valtioilla ei siis toistaiseksi poliittisessa suhteessa ole muuta mahdollisuutta kuin elää »kädestä kärsään». Sellaista itsenäistä politiikkaa, jonka mukaan voisi vapaasti määrätä oman poliittisen toimintatapansa ja vaikuttaa toisten valtiolliseen toimintaan — luonnollisestikin sillä tavalla, joka ei häiritse keskinäistä vilpitöntä ystävyyttä — ei uusissa valtioissa vielä ole ollut mahdollista noudattaa. Tämän kohtalon alaisina eivät ne tosin ole yksin: sama on asianlaita kaikkien pienten valtioitten, olivatpa ne uusia tai vanhoja. Siitä tarjoavat viime vuodet runsaasti todisteita.

Koska Kansain Liitolla ei näy olevan merkitystä rauhanrakentajana ja uudet tasavallat tarvitsevat suojaa, askarruttaa näiden valtioiden liittoutumisaate yhä vielä ihmisten mieliä. Väitetään: »Jos uudet valtiot tahtovat säilyttää olemassaolonsa, täytyy niiden olla varuillaan kahteen suuntaan: Venäjään ja Saksaan nähden. Se on mahdollista vain niiden liittoutumisen kautta.» —

Lukeutumatta tällaisen puolustusliiton vastustajiin, olemme tahtoneet edellä esittämissämme piirteissä viitata vain muutamiin sen muodostamista kohtaaviin vaikeuksiin, niin luonnolliseen kehityksen suuntaan kuin liittoutumisaate näyttääkin pyrkivän.

Tallinna, kesäkuussa 1920. M Martna.

(Tekijän käsikirjoituksesta suomennettu.)

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Miltä Suomen valtion taloudellinen tulevaisuus näyttää?

III. Valtiotalouden perusteiden ja koko valtiokoneiston uudistus välttämätön.

Aikaisemmin tässä lehdessä julkaistuissa kirjoituksissani olen osoittanut valtiotaloudessamme ilmenneen sellaisen yleisen heikkouden, että tulot eivät ole riittäneet peittämään menoja, jonka takia vallankin viime vuosina on täytynyt hankkia suuri osa tarvittavista varoista lainoina. Kuluvan vuoden budjetissakin esiintyy lainoja 104 miljoonaa markkaa, lukuunottamatta sitä 500 miljoonaan markkaan nousevaa tilapäistä luottoa, jonka eduskunta on hallitukselle myöntänyt. Ja ilmeistä on, että myös ensi vuoden budjettiin tarvitaan melkoinen määrä lainavaroja tasapainon saavuttamiseksi, vaikka emme ottaisikaan lukuun sitä mahdollisuutta, että Tartossa saattaa syntyä uusia ylimääräisiä »rahareikiä».

Joudutaankin siis vastaamaan ydinkysymykseen: kyetäänkö valtiotaloudessa saavuttamaan sellainen normaalitila, että ainakin vakinaiset menot voidaan peittää säännöllisillä tuloilla, ja onko maan varallisuuden tila sellainen, että se kykenee kantamaan rasituksensa?

Ehdotonta vastausta ei tähän kysymykseen voida antaa. Valtiotalouden hoito ei aikaisemmin ole rakentunut demokraattiselle perustalle, vaan on hallinnollisilla toimenpiteillä ollut siinä liian suuri vaikutusvalta. Seurauksena tästä on ollut, että valtiotalouden järkiperäinen kehittäminen on kokonaan laiminlyöty. Säännöllistä tuloon ja omaisuuteen perustuvaa verotusta, johon järkiperäisen valtiotalouden tulee nojautua, ei ole ollut olemassa. Tulojen hankinta kannattamattomien valtiolaitosten tarpeisiin on tapahtunut aikaisemmin ensisijassa välillisillä veroilla, pääasiassa tuontitulleilla. Nämä tullit ovat suurimmalta osaltaan finanssitullien luontoisia ja vain vähäiseltä osaltaan suojelustulleja. Tällainen verotusmuoto lepää kuitenkin maan taloudellisen elämän kehittymättömyyden varassa ja on sen vaikutus suurimmalta osaltaan kehitystä ehkäisevä. Tosin on valtio viime vuosina kantanut suoranaista tuloveroakin, mutta se on tapahtunut suostuntaverona, jossa ei saavuteta oikeudenmukaisuutta, s. o. oikeata suhdetta verotettavien maksukykyyn. Ja suostuntaveroja on siroteltu sinne tänne, niin että ne ovat kohdanneet miltei kaikkia taloudellisen elämän muotoja.

Verotusoloihin nähden on kuitenkin parannusta tapahtumassa. Eduskunnassa on säädetty laki tulo- ja omaisuusverosta. Sen nojalla saa valtio ottaa säännöllisesti vuosittain osan kansalaisten tuloista ja varallisuudesta käytettäväkseen. Mitä mieltä muuten oltaneenkin tämän lain oikeudenmukaisuudesta eri kansalaisryhmiä kohtaan, on sillä kuitenkin saavutettu valtiotalouteen nähden se parannus, että se luo pohjan säännölliselle verotulojen hankinnalle sekä kansalaisten velvollisuudelle valtiotaloutta kohtaan. Lain nojalla saatavan veron tuotto voinee muodostua niin suureksi, että se peittää ehkäpä 25 prosenttia valtion vakinaisista menoista, arvioituna nykyisen menosäännön nojalla, ja jos otetaan huomioon ainoastaan sellaisten valtiolaitosten menot, joilla ei ole liiketuloja, niin osoittautuu tulo- ja omaisuusveron merkitys varsin huomattavaksi. On kyllä toiselta puolen väitetty, että tämä laki on niin ankara, että se tulee liiallisesti rasittamaan elinkeinoelämää. Nämä väitteet ovat kuitenkin lähtöisin omaisuudenomistajain ja kapitalistisen liiketoiminnan harjoittajat piiristä, siis sellaisten veronmaksajain taholta, jotka ovat tottuneet läpäisemään mahdollisimman vähillä rasituksilla ja sälyttämään suurimman verokuorman kulutuksen kannettavaksi. Vakavampaa merkitystä ei voida näille väitteille antaa.

Toinen tekijä, jolla valtiotalouden järkiperäiseen järjestelyyn ja hoitoon nähden on mitä suurin merkitys, on valtion omaisuuden ja liikelaitosten hoito ja käyttö. Näiden laitosten johtavana talousperiaatteena pitäisi olla, että niiden tulee muodostua kannattaviksi, vieläpä sikäli ylijäämää tuottaviksi, että ne kykenevät sisäisesti kehittymään omin voiminsa. Tämä periaate ei ole näinä vuosina useimpien tärkeimpienkään valtion liikelaitosten toiminnassa toteutunut, vaan päinvastoin on valtion täytynyt yleisillä varoilla tukea liikelaitosten toimintaa. Pyrkimystä tällaisen asiantilan korjaamiseen on kuitenkin nykyään huomattavissa.

Tärkeimpiä, ellei kaikista tärkein, valtion liiketoiminnan haaroista on metsätalous. Miten suuret rikkaudet piilevätkään valtion laajoissa metsäalueissa, mutta miten vähän ne kuitenkin laajuuteensa ja tärkeyteensä katsoen ovat tuloja tuottaneet. Valtion metsätalouden hoito, jos sitä siksi voi sanoa, on ollut paikallaan polkemista. Liiketoimintana sitä tuskin on voinut pitää, mutta kylläkin virkamiesten hoitolaitoksena. Vähäisiä yrityksiä parempaan päin on kylläkin olemassa, mutta suurin piirtein katsoen valtion metsätalouden järjestäminen liiketoiminnalliselle kannalle on vielä aivan alkuasteellaan. Tukkien huutokauppaaminen ei ole suinkaan liiketoimintaa. Valtion sahalaitokset taas ovat vähäpätöisiä verrattuina yksityiskapitalistien laitoksiin ja sitäpaitsi ne sijaitsevat liikenteeseen nähden epäedullisissa paikoissa. Mutta kun niitä siitä huolimatta pidetään nykyään ylijäämää tuottavina laitoksina, niin mitä tuloksia saavutettaisiinkaan, jos tällä alalla saataisiin käyntiin oikea liiketoiminnallinen kurssi.

Valtion liiketoiminnalliseen talouteen nähden on yleensäkin sanottava, että sillä alalla on paljon työmaata. Mutta pelkkää kähmimistä on valtion liiketoiminnallinen talous niin kauan, kuin on vallassa se suunta, joka tuskallisesti varoo astumasta yksityiskapitalistisen liiketoiminnan varpaille.

Edellä olevista viittauksista voi saada sellaisen kuvan, että valtiotalouden kehityksen mahdollisuudet eivät ole vielä loppuun käytetyt. Liiketoiminnallisen puolen kehittämisellä on vielä avaroita työaloja ja kapitalistisen liiketoiminnan ja suurien omaisuuksien verotukseenkin nähden voidaan ilmeisesti vielä jousta jännittää. Mutta yhtä tärkeätä kuin on toisaalta tulojen hankkiminen, yhtä merkityksellinen on toisaalta kokoon saatujen varojen säästeliäs ja tarkoituksenmukainen kehittäminen. Kuitenkaan tätä periaatetta tuskin koskaan on valtiotaloudessa noudatettu. Huseeraus valtion varojen käytössä on ollut tavatonta vallankin viime vuosina. Vaikka maassa on vallinnut suuri puute ja hätä ja vaikka varojen saanti valtiolle on käynyt yhä vaikeammaksi, on menoja kuitenkin summakaupalla lisätty. Monia uusia kalliita virastoja lukuisine uusine virkoineen on perustettu. Valtion kukkarolle ovat kaikki vallassa olevat luokat kokoontuneet ikäänkuin konkurssipesän jaolle. Leveästi ja komeasti on valtion laitoksissa eletty, vaikka lainaaminen ja setelien painattaminen on ollut miltei suurimpana tulolähteenä. Budjettia on lisätty vuosi vuodelta suurilla uusilla lisämenoilla ja kansaa on kuormitettu monenlaisilla uusilla rasituksilla.

Tällainen on yleiskuva valtiotalouden hoidosta viime vuosina. Suunnan muutokselle on kuitenkin pohja olemassa. Kuten jo aikaisemmin olemme maininneet, on uuden hallitusmuodon mukaan finanssivalta eduskunnan käsissä. Seurauksena tästä ilmeni jo kuluvan vuoden budjetin käsittelyssä melkoista vakavuutta ja säästäväisyyden harrastusta. Mutta paljon tulee tämän harrastuksen vielä kasvaa ja saada uusia muotoja. Valtiotalouden uudelleen järjestäminen on välttämätön. Koko valtiokoneisto on perinpohjaisen uudistuksen tarpeessa. Siihen sisältyy tärkeimpänä tehtävänä virasto-olojen uudistus, päämääränä niiden yksinkertaistuttaminen ja kansanvaltaistuttaminen. Virkamiesten työteho on saatava virastoissa ja valtion liikelaitoksissa kohoamaan ja säästäväisyyttä on opittava. Sotalaitoksen menoja on rohkeasti supistettava, päämääränä koko laitoksen tekeminen tarpeettomaksi. Tulojen hankinnassa on pantava pääpaino luonnolliseen verotukseen ja valtion liiketoiminnallisen talouden kehittämiseen. Verotusta tulee sälyttää yhä enemmän suurien tulojen ja suurien omaisuuksien kannettavaksi, mutta sen sijaan on kulutusveroja suuresti vähennettävä, ellei niitä voitaisikaan lähiaikoina aivan kokonaan poistaa.

Olemme tulleet näissä kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että valtiotalouden asema ja tulevaisuus eivät näytä toivottomilta, jos valtiotalous saadaan rakennetuksi reaalisille perusteille ja jos vallassaolevien luokkien omanvoiton tavoittelu ja poliittiset intohimot saadaan väistymään tosipohjaisen ja uudistuksiin pyrkivän talouspolitiikan tieltä. Valtiotaloudellisen pulan kärkikohta voitaneen, sen jälkeen kuin finanssivalta on siirtynyt eduskunnalle, pitää osittain sivuutettuna, tämä kuitenkin sillä edellytyksellä, että säännöllinen olojen kehitys saa jatkua. Mutta valtiotalouden perustukset eivät ole lujat eikä vakavampaa pohjaa sille saada rakennetuksi, ennenkuin valtion finassipolitiikassa ja valtiokoneistossa on välttämätön perinpohjainen uudistus tapahtunut.

Olavi Puro.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Immanuel Kant jumala-käsitteen arvostelijana.

I.

Ihmiskunnan suurimpia filosofeja oli Immanuel Kant (1724–1804), jolle vetävät vertoja ehkä vain vanhan ajan kreikkalaiset ajattelijat Platon (427–347 e. Kr.) ja Aristoteles (384–322 e. Kr.).

Filosofisen suurtyönsä Kant suoritti n. s. tietokritiikin alalla. Laajassa teoksessaan »Kritik der reinen Vernunft» (Puhtaan järjen kritiikki) v:lta 1781 hän ratkaisi, joskaan ei lopullisesti, 17. ja 18. vuosisadalla käydyn filosofisen taistelun saksalaisen ratsionalismin ja englantilaisen empirismin välillä osoittaen, missä kumpikin oli oikeassa ja missä väärässä. Vanha empirismi näet väitti, että kaikki tietomme eivät ainoastaan lähde havainnollisesta kokemuksesta, vaan että niiden pätevyyskin perustuu siihen, ja ettei niin ollen täysin yleispäteviä tietoja laisinkaan voida saada. Ratsionalismi taasen väitti, että kaikkien tärkeimpien tietojen pätevyys perustuu järkeen, joka kykenee antamaan meille täysin yleispäteviä tietoja ei vain sellaisista muodollisista seikoista, joita matematiikka käsittelee, vaan myöskin kaikkein »korkeimmista» yliaistillisistakin asioista, kuten Jumalan ja sielun olemuksesta ja olemassaolosta, tahdon vapaudesta j. n. e. Nykyään voidaan tämä riita katsoa ratkaistuksi siten, että kaikissa todellisuutta koskevissa tieteissä: luonnontieteissä, sielutieteessä, historiassa, yhteiskuntatieteessä y. m. s., tiedon päälähteenä esiintyy ulkoaistillinen tai sisällinen havainto, jota vastoin muodollisissa tieteissä, joista matematiikka on tärkein, tiedon päälähteenä esiintyy järki eli loogillinen ajatus. Edellisissä ei voi saavuttaa aivan täydellistä varmuutta ja yleispätevyyttä, ainoastaan suuremmassa tai pienemmässä määrässä todennäköisyyttä, jälkimmäisissä tuollainen varmuus ja yleispätevyys on saavutettavissa. Ratsionalismin väittämille korkeimmille yliaistillisille tiedoille ei Kantin jälkeen juuri myönnetä minkäänlaista varmuutta eikä yleispätevyyttä.[2*]

Varsinaisen päätyönsä ohella Kant ratkaisi paljon muitakin vaikeita probleemeja. Mielenkiintoisin on ehkä se perinpohjainen kritiikki, jonka hän kohdisti ratsionalismin keksimiin eli oikeammin sanoen omaksumiin ja parantelemiin »todistuksiin» Jumalan olemassaolosta.

Jumala-käsitteen kehitys. Usko yliluonnollisiin, s. o. hämäräperäisiin ja eriskummallisiin voimiin on ikivanha. Mahdotonta ei ole laisinkaan, että sellaista hämärää uskoa jo oli olemassa niinä aikoina, kun nykyisten ihmisten esivanhemmat vielä puolieläiminä vaeltelivat metsissä. Vasta paljon myöhemmin, kun ihmisten henkiset kyvyt jo olivat huomattavasti kohonneet entistä eläimellistä tasoa korkeammalle, voi heissä syntyä mielikuvia jumalista yksilöllisinä olentoina. Vielä myöhemmin, kun kielen kehittyessä ihmisten ajatuskyky pääsi kehittymään, syntyi varsinaisia jumala-käsitteitä. Ja ajatuskyvyn oli jo täytynyt kehittyä sangen korkealle filosofiselle tasolle, ennenkuin mitään todistuksia jumalien olemassaolosta voitiin keksiä.

Jumala-käsitteet olivat alussa sangen yksinkertaisia, kuten esim. »loistaja», »jyrisijä» j. n. e. Sittemmin omistettiin samalle jumalalle eri ominaisuuksia, minkä johdosta käsitteet kävivät sisältörikkaammiksi, Etupäässä kreikkalaisten filosofien vaikutuksesta kehittyivät jumala-käsitteet uuteen suuntaan: ne henkevöityivät ja tulivat ylevämmiksi. Näitä filosofien kehittämiä käsitteitä käytti kristillinen kirkko hyväkseen, kun se yleisissä kirkolliskokouksissaan enemmistöpäätöksillä löi kiinni Jumalan ominaisuudet. Dogmatiikan mukaan kuuluu todellisen Jumalan käsitteeseen m. m. seuraavat ominaisuudet: ikuisuus, kaikkiallaolevaisuus, kaikkivaltius, täydellinen vapaus, kaikkitietoisuus, kaikkiviisaus, kaikkihyvyys, täydellinen autuus ja muuttumattomuus.

Ennenkuin Kant ryhtyi arvostelemaan todistuksia Jumalan olemassaolosta, hän muodosti itse jumala-käsittaen filosofisessa merkityksessä.

Jokaisella oliolla on ominaisuutensa, se saattaa esim. olla valkoinen, rosoinen, makea, kahden senttimetrin pituinen j. n. p. Nämä ominaisuudet voidaan ajattelussa ikäänkuin erottaa itse oliosta ja nimitetään niitä silloin käsitteiksi. Käsitteitä ovat siis esim. valkoisuus, rosoisuus, makeus, kahden senttimetrin pituus. Tunnettu tosiasia on, että ominaisuudet ja käsitteet aina esiintyvät parittain: valkoinen — ei-valkoinen (siis »jonkun muun värinen» tai »väritön»).[3*]

Jokaiselle todelliselle oliolle kuuluu nyt jokaisesta parista toinen tai toinen ominaisuus. Ratsionalismi väittää ja Kant näyttää hyväksyvän sen, että jokaisessa parissa toinen ominaisuus muka osoittaisi positiivista todellisuutta, toinen vain negatiivista olemattomuutta. Sitten hän jokaisesta parista ottaa sen ominaisuuden, joka osoittaa todellisuutta, ja yhdistää ne kaikki yhdeksi käsitteeksi. Näin syntynyt käsite sisältää siis kaiken todellisuuden eikä mitään olemattomuutta ja voidaan sitä siis kutsua »todellisuuden kaikkeudeksi». Kant on sitä mieltä, että tämä käsite juuri on filosofinen »jumala»-käsite. Jos sitä vastaa joku olemassa oleva olio tai olento, täytyy tämän siis olla »kaikkein todellisin olento». Kant kutsuu tätä oletettua olentoa »puhtaan järjen ideaaliksi». Se on Jumala, sanan korkeimmassa merkityksessä. Tähän olentoon verrattuna ovat kaikki muut oliot ja olennot vähemmän todellisia, sillä niiden käsite voidaan saada siten, että todellisimman olennon käsitteestä jätetään pois eräitä todellisuutta osoittavia ominaisuuksia ja pannaan sijalle vastaavat olemattomuutta osoittavat ominaisuudet. Tässä loogillisessa merkityksessä kaikkein todellisinta olentoa siis voidaan myös kutsua »alkuolennoksi». Se on sitäpaitsi »korkein olento», koska korkeampaa ei ole, se on »olentojen olento», koska kaikki muut edellyttävät sitä perustanaan, ja se on edelleen ajateltava yksinkertaiseksi.

Kaikki nämä Kantin tekemät johtopäätökset ovat puhtaasti käsitteellisiä. Kant painostaa nimenomaan, ettei käsitteen muodostaminen vielä laisinkaan merkitse itse olion olemassaoloa. Hän sanoo: »Järki huomaa aivan liian helposti sellaisen olettamuksen olevan tuulesta temmatun, jotta se antaisi houkutella itsensä heti otaksumaan pelkän ajatuksen teelmän olevan todellisen olennon.»

Mutta useimmat ihmiset uskovat kuitenkin Jumalan olemassaoloon, joskaan ei näin ylevässä muodossa, ja tätä olemassaoloa on sentähden yritetty »puhtaan järjen» avulla todistaa. Näitä puhtaan eli teoreettisen järjen keksimiä todistuksia, jotka Kantin mielestä ovat vain näennäistodistuksia, on hänen käsityksensä mukaan kolme.

Vanhin on teleologinen eli oikeammin fysiko-teleologinen todistus, jonka keksi jo Platon ja jota ovat parannelleet m. m. tunnettu roomalainen puhuja ja filosofi Cicero (k. 43 e. Kr.), eräät kirkkoisät sekä uskonpuhdistajat Melanchthon (k. 1560) ja Zwingli (k. 1531). Toinen on kosmologinen, vanha sekin, jonka keksi Aristoteles ja jota ovat parannelleet m. m. keskiajan kuuluisin skolastikko Thomas Aquinolainen (k. 1274) ja nerokas saksalainen ratsionalisti Leibniz (1646–1716). Kolmas on ontologinen, jonka keksi englantilainen skolastikko Canterburyn arkkipiispa Anselmus (k. 1109). Sitä parantelivat m. m. ranskalainen ratsionalisti Descartes (lat. Cartesius) (1590–1650) ja Leibniz, josta se oli sangen mielenkiintoinen.

Ontologinen todistus. Ontologisen[4*] todistuksen esitti Anselmus Canterburylainen seuraavassa yksinkertaisemmassa muodossa, jonka esitämme ensiksi, ennenkuin ryhdymme selostamaan Kantin esittämää vaikeatajuisempaa muotoa.

»Jumala on korkein, mitä voidaan ajatella. Jos Jumala olisi vain ajateltuna, mutta ei todellisuudessa, niin voisi ajatella korkeammankin olennon, nimittäin sellaisen, joka olisi myöskin olemassa. Ollen korkein, mitä voidaan ajatella, täytyy Jumalan siis olla olemassa.»

Täydellisemmässä muodossaan voi todistuksen esittää seuraavasti. Ensiksi oletetaan itsestään selvänä asiana, että »olemassaolo» on yhtä varsinainen olioiden ominaisuus kuin muutkin niiden ominaisuudet. Koska »olemassaolo» epäilemättä osoittaa todellisuutta ja »ei-olemassaolo» olemattomuutta, sisältyy siis edellinen ominaisuus tuohon ylläselostettuun filosofiseen jumala-käsitteeseen »todellisuuden kaikkeus», sillä muutenhan voisi muodostaa toisen käsitteen, joka sisältäisi vielä suuremman todellisuuden. Toiselta puolen kuuluvat kaikki käsitteeseen sisältyvät ominaisuudet itse oliolle, ne ovat sen ominaisuuksia. Oletetulle »korkeimmalle olennolle» täytyy siis kuulua »olemassaolon ominaisuus», koska tämä, kuten osoitettiin, sisältyy mainitun olion käsitteeseen. Toisin sanoen, tällainen olento eli Jumala on siis olemassa.

Jokaisen täytynee myöntää, että todistus tässä muodossa näyttää pätevältä. Kant ei kuitenkaan ole sille suopea. Hän polemisoi ankarasti sen puolustajia vastaan, nimittäen itse todistusta eräässä paikassa »kouluvitsin uusimiseksi».

Kant osoittaa kritiikissään laajasti, ettei vapaasti muodostetusta käsitteestä koskaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että käsitettä vastaava olio olisi olemassa. Sillä »olemassaolo» ei ole mikään varsinainen ominaisuus, se merkitsee vain, että olio kaikkine varsinaisine ominaisuuksineen — siis sellaisena kuin me ajattelemme sitä käyttäessämme sen käsitettä — on löydettävissä kokemukseen perustuvassa todellisuudessa. Vaikkapa siis olion käsitteeseen lisätäänkin määräys »olemassaolo», ei käsite tule siitä sen sisältörikkaammaksi eikä todellisemmaksi. Sadan todellisen markan käsitteessä ei ole laisinkaan sen enempää sisällystä kuin sadan vain mahdollisen markan käsitteessä. Eikä, voisimme lisätä, »kultaisen vuoren» käsite tulisi vähääkään sisältörikkaammaksi, vaikka eräänä kauniina päivänä Himalajan vuoristo muuttuisi kultaiseksi. Ontologisen todistuksen perusvirheenä esiintyy siis olion varsinaisten ominaisuuksien sekoittaminen sellaisiin, jotka alkuperäisesti ovat olion käsitteen ominaisuuksia ja vasta johdetussa merkityksessä itse olion ominaisuuksia eli niin sanoaksemme sen toisen asteen ominaisuuksia.

Mutta tuossa todistuksessa näyttää olevan toinenkin virhe, mikä saattaa olla vielä arveluttavampi. Itse käsite »todellisuuden kaikkeus» näyttää näet rakennetun hataralle pohjalle. Sillä eiväthän toiset käsitteet — itse »olemassaolo» ehkä poikkeuksena — osoita »todellisuutta» sen enempää kuin toisetkaan. Vai voidaanko todellakin väittää, että esim. käsitteet »punaisuus», »näkyväisyys», »kuolevaisuus» ja »ikuisuus» osoittaisivat enemmän tai vähemmän todellisuutta kuin »ei-punaisuus», »näkymättömyys», »ei-kuolevaisuus» (s. o. »kuolemattomuus» tai »elottomuus») tai »ei-ikuisuus» (s. o. »äärellinen jatkuvaisuus» tai »silmänräpäyksellisyys» tai »täydellinen ajattomuus»)? Jos lauseelle: »käsite se tai se osoittaa todellisuutta» ehdottomasti tahdotaan antaa jonkunlainen merkitys, niin se ei voi olla muu, kuin että käsitettä vastaa joku todellinen olio. Mutta silloinhan ovat esim. »näkyväisyys» ja »näkymättömyys» molemmat todellisia, silla onhan sekä näkyväisiä että näkymättömiä olioita olemassa. Jos taasen tämän perusteella muodostetaan käsite »todellisuuden kaikkeus» voidaan jo ennakolta päättää, ettei sitä vastaavaa oliota ole olemassa, koska sillä tulisi olemaan toisiinsa soveltumattomia (vastakohtaisia) ominaisuuksia, mikä on mahdotonta.

Kosmologinen todistus. Kosmologisen[5*] todistuksen voi esittää seuraavasti. Maailmassa on olemassa paljon olioita ja ilmiöitä. Näillä on kaikilla omat syynsä, joilla samoin on taas syynsä j. n. e. Tämä kausaalis- eli syyperäissarja ei voi olla loppumaton eli oikeammin ilman alkua, vaan on meidän pakko ajatella ehdottomasti välttämätön olento syyperäissarjan alkuna, siis syynä sekä itselleen että koko maailmalle. Saadakseen jonkunlaista käsitettä tälle ehdottomasti olemassa olevalle olennolle, jatkaa todistus seuraavaan tapaan. Koska tällaisia olentoja ei voi olla muuta kuin yksi, täytyy sen olla oman käsitteensä kautta täysin määrätty. Mutta sellaisia käsitteitä ei ole muita kuin »todellisuuden kaikkeus» eli todellisimman olennon käsite. Siis on korkein olento eli Jumala olemassa.

Kant huomauttaa ensiksi, että todistuksen loppuosa edellyttää ontologisen todistuksen, mikä jo on osoitettu paikkaansa pitämättömäksi. Jos alkuosa olisi sitova, voitaisiin siis korkeintaan todistaa »luojan», mutta ei suinkaan Jumalan olemassaoloa »jumala»-sanan korkeimmassa merkityksessä.

Mutta ei todistuksen alkuosakaan pidä paikkaansa. Sillä eihän aluttoman syyperäissarjan käsite laisinkaan sisällä mitään mahdottomuutta, joskin itse ääretöntä sarjaa on mahdotonta mielessä kuvitella. Sitä vastoin tuntuu ehdottomasti ensimmäisen syyperän itse käsitekin mahdottomalta, sillä kysymys nousee aina: »mikä saattoi tämän ensimmäisen syyn vaikuttamaan juuri siinä määrätyssä silmänräpäyksessä?»

Kant ei ole liioin kohtelias kosmologisellekaan todistukselle. Hän puhuu sen »viekkaudesta» ja sanoo m. m.: »Tämä toinen todistus ei ole ainoastaan yhtä virheellinen kuin ensimmäinen, vaan sitä on moitittava vielä siitäkin, että se, luvattuaan saattaa meidät perille toista tietä, kuitenkin pienen mutkan kautta tuo meidät takaisin vanhalle polulle.»

Hj. Eklund.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Pikkuporvaristo ja vallankumous.

Elämä on herrojen taistelua valtansa säilyttämiseksi ja orjien taistelua sorronikeestä vapautuakseen. Tämä taistelu kiihtyy kiihtymistään sen mukaan, kuin kansanjoukkojen yksilöllinen omanarvontunto ja tietoisuus luokkaetujensa yhteisyydestä lisääntyy.

Pikkuporvaristo haluaisi elää rauhallisesti ja mukavasti ottamatta aktiivisesti osaa tähän taisteluun. Sille on mieluisinta rauhallinen oleskelu sen armeijan jälkijoukoissa, joka kulloinkin on voimakkain. Siveellisesti selkärangaton pikkuporvaristo taipuu aina hallituksensa raa'an ulkonaisen mahdin edessä, mutta jos — kuten olemme nähneet ja vieläkin näemme — hallitusvalta alkaa käydä heikoksi, silloin pikkuporvaristo osoittautuu kykeneväksi joko kerjäämällä tai vieläpä riistämällä hankkimaan osan tästä vallasta omiin käsiinsä, nojaten tällöin kansan voimaan ja käyttäen hyväkseen sen käsiä toiveittensa päämäärän saavuttamiseksi.

Pikkuporvaristo on heittänyt kansan silmille harmaan, tahmean hunnun, mutta ei voi jäädä huomaamatta, kuinka ohut tuo kylmä verho on, kuinka sen alla kiehuvat pikkuporvaristolle vihamieliset vaistot, kuinka kirkas tinkimätön ajatus alkaa liekehtiä polttaen poroksi vuosisataiset valheet...

Pikkuporvarit yrittävät alinomaa kaikin mahdollisin harhakuvitelmin uskotella itselleen ja koko maailmalle, etteivät he ole mihinkään syypäät. Ja he todistelevat pitkäveteisin, enemmän tai vähemmän sanarikkain lauseparsin, että elämää ohjaavat Jumalan tai luonnon tai ihmisten itsensä luomat ehdottomat, kohtalokkaat lait, että näiden lakien vaikutuksesta ihminen voi järjestää olonsa mukavaksi ainoastaan lähimmäisensä niskassa ja ettei maailmassa riittäisi vasikoitakaan, jos kaikki työläiset tahtoisivat syödä kyljyksiä...

Vastakohdat kansan ja sitä hallitsevien luokkien välillä ovat sovittamattomat. Jokaisen ihmisen, joka vilpittömästi toivoo totuuden, vapauden ja kauneuden voittoa, täytyy, mikäli se on hänen vallassaan, toimia niin, että nämä vastakohdat mitä pikemmin saavuttaisivat normaalikehityksen tietä huippunsa, sillä tämän kehitysprosessin lopulla huomaavat kaikki ihmiset yhtä selvästi koko nykyisen yhteiskuntajärjestelmän rikollisuuden ja mahdottomuuden elää edelleen olevissa olosuhteissa.

Meidän pikkuporvaristomme on aina pyrkinyt ehkäisemään luokkavastakohtien normaalista kehitystä.

Kun ristiriidat elämän vastakkaisten voimien välillä käyvät uhkaaviksi, piilottavat pikkuporvarit hätääntyneinä päänsä jonkun sovittavan teorian siipien suojaan. Itse henkilökohtaisesti välttäen taistelua pikkuporvari koettaa houkutella puolelleen jonkun syrjäisen, enemmän tai vähemmän arvovaltaisen persoonan, jolle hän uskoo pikkuporvarillisten etujensa huoltamisen ja turvaamisen. Aikaisemmin hän käytti hyvin taitavasti tarkoitustensa perille ajamiseen Isä Jumalaa, mutta kun kirkko oli tukehduttanut Jumalan, turvautui hän tieteeseen ja koetti kaikin tavoin todistaa välttämättömäksi, että enemmistö alistui vähemmistön vallan alle. Joka kerta, kun epäiltävä tumma homehtuma on ilmestynyt kirkkaan ja mahtavan tieteen temppelin seinälle, silloin pikkuporvari on saastaisin käsin julkeasti koskettanut totuuden pyhäkköä...

 

 * 

 

Kerran muinaisina aikoina antoi juutalainen viisas mies, Hillel, ihmisille ihmeteltävän yksinkertaisen ja selvän määritelmän heidän yksilöllisestä ja yhteiskunnallisesta merkityksestään:

»Jollen minä itse huolehdi itsestäni, kuka minusta silloin huolehtisi? Mutta jos minä huolehdin vain itsestäni, mikä tarkoitus minulla silloin olisi?» Pikkuporvari kätkee kyllä sydämeensä tämän määritelmän edellisen osan, mutta hän ei voi käsittää sen jälkimmäistä osaa.

On olemassa kahdenlaista yksilöllisyyttä: pikkuporvarin ja sankarin.

Edellinen asettaa »minänsä» maailmankaikkeuden keskipisteeksi — hänen olennossaan on jotakin harvinaisen tympäisevää, pöyhkeilevää ja kerjurimaista. Kuvitelkaa mielessänne tätä ihanaa kuvaa: maailmankaikkeuden keskipisteessä seisoo pieni pyöreähkömahainen mies, joka on ihastunut ostereihin, naisiin, kauniisiin runoihin, sikareihin ja musiikkiin — ihminen, joka aivan kuin pohjaton säkki ahmii kaikki elämän nautinnot. Hän on aina tyytymätön, aina peloissaan ja kuitenkin kykenee hän hammassärystään tekemään maailmanhistoriallisen tapahtuman, ja hänelle, tuolle loiseläjälle, kuuluu — kaikki!

Jälkimmäinen taas sanoo: »Maailma on minussa. Minun sieluuni sisältyy kaikki, elämän kaikki kauhut ja epätoivot, tuskat ja riemut, koko sen häikäisevän näytelmän kirjavuus ja kaaos. Maailma on — kansa, ihminen on — solu minun elimistössäni. Kun ihmistä lyödään, se tuottaa minulle tuskaa; kun häntä solvaistaan, haudon minä mielessäni kostoa. Sovitusta sortajan ja sorretun välillä minä en voi myöntää olevan. Elämän vastakohtien täytyy saada vapaasti kehittyä, jotta niiden keskinäisistä yhteentörmäyksistä syntyisi todellinen vapaus ja auringon lailla eloaloihtiva kauneus. Valheeseen, pimeyteen, väkivaltaan ja petokseen vaipuneen maailman mittaamaton kärsimys on — minun persoonallinen kärsimyksenä. Minä olen ihminen eikä mitään ole minun ulkopuolellani.»

Tämä maailmankatsomus hienostuttuaan ja kehityttyään niin kauniiksi ja niin syvälliseksi, ettemme voi sitä vielä mielessämme kuvitella, on todennäköisesti oleva myöskin työläisen — oikean ja ainoan elämänherran — maailmankatsomus, sillä hän työskentelee sen luomiseksi...

Maksim Gorjkij.

(Lyhennellen suomennettu.)

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Katsauksia.

PUOLUE-ELÄMÄ.

Puolueäänestyksen tulokset.

Puolueneuvoston päätöksen mukaan toimitettiin viime toukokuun 9 p:nä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenten keskuudessa puolueäänestys seuraavasta ehdotuksesta:

»Jos nykyisessä tilanteessa taantumuksellisen oikeistohallituksen päästyä valtaan, sosialidemokraattisen puolueen edustajain osanotto hallitukseen käy välttämättömäksi sodan ehkäisemiseksi, rauhan rakentamiseksi tai taantumuksen estämiseksi ja kansanvaltaisen edistyksen mahdollisuuksien avaamiseksi, päättäköön siitä puolueneuvosto ja sos.-dem. eduskuntaryhmä — tämän koossa ollessa — kumpikin kahden kolmasosan äänten enemmistöllä sekä samalla määräten ne ehdot, joilla osanotto hallitukseen tapahtuu.

Joka hyväksyy tämän, äänestää: jaa; joka sitä vastustaa, äänestää: »ei

Piiritoimikuntien Puoluetoimikunnalle lähettämäin äänestyspöytäkirjain mukaan oli äänestyksen tulos seuraava:

 

Vaalipiiri Äänestäjiä Jaa-
ääniä
Ei-
ääniä
Uudenmaan l. vaalipiiri 1,979 1,336 633
Uudenmaan ruots. » 221 193 27
Turun l. etel. » 1,214 578 636
Turun l. pohj. » 1,390 865 520
Hämeen l. etel. » 2,136 1,060 1,076
Hämeen l. pohj. » 2,050 1,468 582
Viipurin l. länt. » 2,691 1,754 903
Viipurin l. it. » 1,085 414 671
Mikkelin l. » 1,292 873 418
Kuopion l. länt. » 289 164 125
Kuopion l. it. » 519 206 313
Vaasan l. it. » 1,981 1,608 386
Vaasan l. etel. » 113 38 75
Vaasan l. pohj. » 236 59 117
Oulun l. etel. » 32 17 15
Pohjanmaan ruots. » 96 40 56
Yhteensä 17,324 10,673 6,595

 

Äänestyksessä annettiin siis yhteensä 17,324 ääntä, joista jaa-ääniä 10,673 ja ei-ääniä 6,595. Hyljättyjä tai tyhjiä äänestyslippuja oli kaikissa vaalipiireissä yhteensä 56.

 

Suomen sosialidemokraattinen naisliitto 20-vuotias.

Suomen Sos.-dem. Naisliitto, jonka vaiheita ja toimintaa aikakauslehtemme edellisessä numerossa selostimme, vietti 20-vuotisjuhlaansa sunnuntaina heinäkuun 18 p:nä. Mainitun kuun 4 p:nä oli nim. tullut kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun Helsingin Sos.-dem. Naisosaston toimesta eri paikkakuntien naisosastojen, yhteensä 21:n yhdistyksen edustajat ensi kerran kokoontuivat yhteiseen neuvotteluun ja alkoivat liittotoiminnan.

Sos.-dem. Puolueeseen suhtautumisen johdosta äsken toimitetun liittoäänestyksen lopullisena tuloksena mainittakoon, että liiton sosialidemokraattisena pysyttämisen puolesta annettiin kaikkiaan 749 ääntä, sitä vastaan 667 ääntä. Liitto jää siis edelleen sosialidemokraattiseksi.

 


 

TALOUSELÄMÄ.

Talouskysymys Venäjän kommunistipuolueen IX. kongressissa.

I

Kuten muistettaneen pitivät Venäjän kommunistit viime puoluekokouksensa Moskovassa t. v. maalisk. 29 – huhtik. 5 p:nä. Puoluepäiville oli kokoontunut 41 läänistä 383 päätösvaltaista edustajaa, sitä paitsi armeijasta 103 edustajaa. Täysivaltaisten edustajain yhteinen lukumäärä oli 554, jota paitsi puheoikeutettuja oli kokouksessa 162 henkilöä. Puolueen yhteinen jäsenmäärä edustajien kongressissa tekemien ilmoitusten mukaan laskettiin kohoavan 611,078 henkeen.

Näin ollen Neuvosto-Venäjän kommunistisen puolueen jäsenluku on verraten lyhyessä ajassa kasvanut kolmenkertaiseksi. Sillä vielä edellisenä keväänä Zinovjew kirjoitti »Pravda»-lehdessä, että yleisvenäläisen toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Sverdlow oli toivonut edelliseen s. o. kommunistipuolueen VIII. kongressiin mennessä puolueen jäsenmäärän kohoavan 200 tuhanteen, mutta — lisää Zinovjew — Sverdlow-vainajan laskelmat olivat osottautuneet »liian toiverikkaiksi». Vasta sen jälkeen, siis noin vuoden kuluessa, yli Neuvosto-Venäjän toimeenpanemalla erityisiä »värväysviikkoja» uusien jäsenten hankkimiseksi, on puolue jäsenmäärältään laajentunut huomattavasti. Niinpä kohosi Pietarissa — Zinovjewin mainitussa lehdessä julkaiseman tilaston mukaan — kommunistien lukumäärä parin »värväysviikon» aikana pyöreissä luvuissa 5,000:sta 11,000:een, kuuluen uudet jäsenet suurimmalta osalta puna-armeijalaisiin. Ettei täten, monesti ulkonaisin agitatsionikeinoin puolueeseen vedetty valtava enemmistö jäseniä ole voinut jo yksistään lyhyen ajan vuoksi, muita ehkäiseviä syitä mainitsematta, läheskään vastaavassa määrässä kehiityä myöskin laadultaan, s. o. aatteelliselta maailmankatsomukseltaan ja yhteiskunnalliselta toimintakyvyltään — on sanomattakin selvää. Tähän jokaisen puolueen todellista sisäistä voimaa ja luomiskykyä arvioitaessa tärkeään psykologiseen tosiasiaan viittasivat myöskin monet tarkkanäköisimmät kommunistiedustajat puolueen viime kongressissa, varsinkin taloudellisen elämän rakentamista koskevissa lausunnoissaan.

 

Neuvostotasavallan taloudellisen elämän järjestäminen olikin ehdottomasti keskeisimpänä kysymyksenä kommunistipuolueen IX. kongressissa. Tämän kysymyksen onnellisesta tai epäonnistuneesta ratkaisusta käytännöllisessä elämässä riippuu ennen kaikkea neuvostovallan tulevaisuus tai perikato. Lienee sentähden mielenkiintoista tutustua hallitsevan kommunistisen puolueen teorian- ja käytännönmiesten esittämiin taloudellisiin suunnitelmiin — sikäli kuin niiden käsittelyä kongressissa neuvostolehdet ovat selostaneet — saadaksemme vaikka pääpiirtein kuvan neuvostovallan talouspolitiikan peruskysymyksistä ja suuntaviivoista.

Että talousprobleemin ratkaisemista pidettiin itse kommunistien keskuudessakin tärkeimpänä ja vaikeimpana, siihen viittaa jo sekin seikka, että jo kauvan ennen puoluepäiviä tämä kysymys oli perinpohjaisen harkinnan alaisena niin neuvostovallan sanomalehdistössä kuin myöskin kommunistipuolueen keskuskomiteassa. Niinpä »Petrogradskaja Pravda» määritellessään maaliskuun 24 p:nä muutamaa päivää myöhemmin alkavan kongressin tehtäviä lausui pääkirjoituksessaan: »Viime vuonna tärkein tehtävämme oli tsaarin aikuisten kenraalien hyökkäysten torjuminen ja VIII. puoluekokouksen päätökset antoivatkin puoluetoimitsijoille ohjenuoran heidän neuvostotasavallan puolustustyötään varten. Nyt on tärkein kysymys siitä, millä tavoin voisimme selviytyä nälästä, kylmästä ja kulkutaudeista ... pääsisimme taloudellisesta rappiotilasta.»

Keskuskomitea oli valmistanut puoluekokoukselle useita taloudellisen elämän järjestelyä koskevia ponsilauselmaehdotuksia. Sen laajassa työsuunnitelmassa osoitettiin, että on välttämättömästi harjoitettava valistustyötä työinnon ja työtehon kohottamiseksi; luetteloitava kaikki ammattitaitoiset työläiset, jotta heidät voitaisiin palauttaa kukin omalle ammattialalleen; toimeenpantava joukkomobilisatsioneja työvelvollisuuden perustuksella. Palkkiojärjestelmää on käytettävä yhtenä vaikuttavimpana keinona työharrastuksen virittämiseksi. Se on otettava käytäntöön myöskin elintarpeiden hankintaa järjestettäessä. On pyrittävä luomaan sosialistisen keskitysjärjestelmän muodot. Jotta tuotannonjohto saataisiin yksinkertaisemmaksi ja tehoisammaksi ja samalla voitaisiin säästää järjestäjävoimia, on välttämätöntä soveltaa teollisuuden hallintaan kaikissa sen asteissa yksilöllisen vallan periaate, niin että teollisuuslaitosten johdossa on: a) ammattityöläisiin kuuluva ylijohtaja ja hänen teknillisenä apulaisenaan insinööri, tai b) liikkeen todellisena johtajana spesialisti-insinööri ja hänen ohellaan ammattityöläisiin kuuluva komisaari, jotka ovat toisiinsa samankaltaisissa suhteissa kuin sotaväessä osaston päällikkö-upseeri ja poliittinen komisaari. Jos kollegiaalisuuden prinsiippiä seurattaisiinkin vielä jossain määrin kysymysten ollessa harkinnan asteella, on yksilöllisyyden periaatetta noudatettava yksinomaan toimeenpanoasteella.

Ylläselostetut keskuskomitean ponsilauselmat oli alkuaan laatinut Trotskij, mutta täydennettiin niitä sittemmin I. S. Gusewin väitelmillä, jotka hän oli esittänyt Kaukasian rintamalla toimittamassaan kirjasessa. Sekä kongressin jäsenet että varsinkin Lenin ja Trotskij kiinnittivät lausunnoissaan kirjaseen suurta huomiota, koska siinä esitetyt mielipiteet taloudellisen elämän uudestijärjestämisestä muutamissa oleellisissa kohdissa täydensivät keskuskomitean mietintöä.

Valaistakseen havainnollisesti Venäjän yleistä taloudellista tilaa ja asettaakseen ratkaistavaksi kysymyksen, millä tavalla neuvostovalta voi selviytyä taloudellisesta sekasorrosta, Gusew vertaa neuvostotasavallan asemaa äärettömän suureen, monikerroksiseen ja monihuoneiseen rakennukseen, joka on puoleksi sortunut. Jokainen kerros ja jokainen huone kaipaa korjausta. Gusew vaatii, ettei saa välittää vähääkään yksityisten talonasukkaiden valituksista ja toivomuksista, että heidän itsensä sallittaisiin korjata huoneensa. Ei saa ryhtyä yksityisten huoneiden korjaustöihin, vaan on kaikki taion asukkaat karkoitettava nurkistaan ja saatava heidät ymmärtämään, että jolleivät he heti ryhdy muuraamaan yhteisen rakennuksen kivijalkaa, niin heidänkin asuntonsa luhistuu samalla, kun koko rakennus sortuu.

Tällä vertauskuvallisella esityksellään Gusew johtuu vaatimaan yhteisen työsuunnitelman voimaansaattamista koko maan taloudellisessa elämässä. Tämän suunnitelman tulee olla yksinkertaisen ja on se toteutettava suorapiirteisesti takertumatta sivutehtäviin. Työsuunnitelman päasisältys on lyhyesti seuraava: ensimäisenä talouskautena on saatava kuntoon liikenneneuvot, järjestettävä tuonti ja hankittava viljaa, lämmitys- ja raaka-aineita varastoihin; toisena talouskautena kehitetään tarmokkaasti konerakennusteollisuutta, jatketaan leivän, lämmitys- ja raaka-aineiden hankintaa, samalla kun ryhdytään käyttämään sähkövoimaa tuotannossa ja siirtämään osittain teollisuustuotannon pääasemia leivän-, lämmitys- ja raaka-aineiden tuotantolähteiden läheisyyteen; kolmantena talouskautena kohdistetaan päähuomio koneteollisuuden kehittämiseen joukkojen yleistä käytäntöä varten tuotannossa.

Gusewin ehdotelmien mukaisesti lisättiin keskuskomitean ponsiin vaatimus, että ulkomaankauppa on saatettava sopusointuun yhteisen ja yhtenäisen taloussuunnitelman kanssa ja että sellaista tuotantoa, jonka tarkoituksena ei ole aivan välttämättömien tarvikkeiden valmistaminen, voidaan harjoittaa vain poikkeustapauksissa. Muut Gusewin väitelmät sisälsivät pääasiallisesti samaa kuin keskuskomitean jo selostetut ponsilauselmat.

Tämän taloudellisen työsuunnitelman alustajana kongressissa esiintyi Trotskij. Alkaen työn militarisoimisesta hän puhui sellaisen koneiston luomisesta, jonka avulla työvoima voitaisiin käyttää tarkoituksenmukaisesti taloudessa koko maan talouselämän eri haarat käsittävän yhteisen suunnitelman perustuksella. Trotskij piti välttämättömänä työarmeijoiden järjestämistä, yleisen pakollisen työvelvollisuuden käytännössä vakaannuttamista, taloudellisten aluekeskuksien muodostamista ja yksilöllisen hallintoperiaatteen toteuttamista. Hän varoitti neuvostovallan paikallisia keskusvirastoja arvioimasta liian korkealle jo saavutettuja tuloksia. Paitsi puolueen ja ammattiliittojen ponnistuksia joukkojen valistamiseksi ja järjestämiseksi hän katsoi välttämättömäksi tehdä tarkat laskelmat kaikista työvoimista sekä niiden määrään että laatuun nähden. Joukkomobilisoiminen pakollisen työvelvollisuuden nojalla on suoritettava niin, että mobilisoitujen lukumäärä tarkoin vastaa suoritettavan työn ja siihen tarvittavien työvälineiden määrää. Työosastoja mobilisoitaessa ja näille ammattineuvojia valmistettaessa on Trotskij'n mielestä meneteltävä samalla tavalla kuin punaista armeijaa luotaessa.

Samalla kun paikallisille talousjärjestöille on myönnettävä melkoisessa määrin toimintavapautta, on paikallinen väestö saatava kannattamaan oman paikkakuntansa teollisuustuotantoa, varsinkin sillä tavoin, että maksetaan sille sen hankkimista raaka-aineista ja lisätyövoimista paikkakunnalla valmistetuilla teollisuustuotteilla.

Trotskij'n alustuksen ydinkohtana oli kuitenkin vaatimus yksilöllisyyden periaatteen soveltamisesta teollisuuslaitosten hallintoon. Tämä alustuksen 9. kohta kuului seuraavasti:

»Päätehtävä hallintoa järjestettäessä on pätevän lujan ja tarmokkaan johdon keskittäminen — olkoon kysymys yhdestä teollisuuslaitoksesta tai koko teollisuushaarasta. Siinä tarkoituksessa, että tuotannonjohto voitaisiin järjestää yksinkertaisemmaksi ja tarkemmaksi, kuin myöskin järjestäjävoimien säästämistä silmällä pitäen, puoluekokous katsoo välttämättömäksi lähentää teollisuuslaitosten hallintoa yhden henkilön hallintotapaa kohti, nimenomaan saattaa voimaan täydellisen ja ehdottoman yksilöllisen määräysvallan verstaissa ja työkunnissa, siirtyä yksilölliseen hallintotapaan tehtaitten hallinnossa ja supistaa kollegioita hallinnollis-tuotannollisen koneiston keski- ja ylimmillä johtoasteilla.»

Erinäiset työsuunnitelman kohdat, varsinkin viimeksi esitetty ponsilauselma herättivät kokouksessa kiivasta väittelyä, jopa muutamien puhujien taholta huomattavaa oppositsionia. Homunculus.

 


 

OSUUSTOIMINTA.

Suomen osuuskauppaliike 20-vuotias.

Elok. 1 p. viettää Suomen kulutusosuustoimintaväki harvinaista merkkipäivää. Silloin nim. tulee kuluneeksi täsmälleen kaksi vuosikymmentä siitä, kun Tampereella avattiin maamme ensimmäinen kulutusosuustoimintaperiaatteitten pohjalla toimiva kuluttajain yhtymä, Finlayson ja Kumpp. Osuuskauppayhdistys i. l.

Rochdalen kankurit olivat aikoinaan Englannin, jopa koko maailman osuuskauppaliikkeen käytännölliset uranuurtajat. Noin 56 vuotta myöhemmin alkoivat Tampereen kankurit raivata tietä Suomen osuuskauppaliikkeelle. Tarkoitamme heitä juuri varsinaisessa käytännöllisessä mielessä osuuskauppaliikkeemme alkuunpanijoina. Jos taasen lähdemme etsimään puheena olevan liikkeen aikaisimpia edelläkävijöitä Suomessa, niin niiden jälkiä tapaamme jo noin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ne olivat tavallisesti työväenyhdistysten keskuudessa toimivia n.s. ravinto- ja nautintoyhdistyksiä, sääntöihinsä katsoen osakeyhtiön ja kulutusosuuskunnan välimuotoja. Niitä tiedetään olleen ainakin muutamissa suuremmissa kaupungeissamme sekä eräissä tehdaspaikoissa maaseudulla ja oli niillä aikoinaan epäilemättä merkityksensä vähäväkisten jäsentensä taloudellisen aseman kohottajana. Uusi laajakantoinen ja voimaperäinen osuustoiminnan kehityskausi alkoi elok. 1 p:nä 19300, jolloin Finlaysonin työläiset avasivat osuuskauppansa. Vuotta myöhemmin syntyi samassa kaupungissa lisäksi kaksi muuta työväen osuuskauppaa, nim. Pellavatehtaan Työväen Osuuskauppa ja Tampereen Työväen Osuuskauppa. Samoihin aikoihin alettiin kaikkialla kautta maan seurata tamperelaisten antamaa esimerkkiä. Lakipohjaksi välttämätön yleinen osuustoimintalaki annettiin heinäkuun 10 p:nä 1901 ja astui voimaan syksyllä samana vuonna.

Aivan liikkeen alkuvuosina alettiin myöskin jo ajatella eri osuuskauppojen välistä yhteistoimintaa ja yhteisen keskusjärjestön, niin tukkukaupan kuin valistustyöelimen, perustamista. Aloitteentekijöinä tässäkin olivat mainitut tamperelaiset työväen osuuskaupat ja toiminnan tuloksena oli Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta, S. O. K., joka perustettiin v. 1904. Yhtenäisenä toimi osuuskauppaliike aina v:een 1916, siis neljänteentoista yleiseen edustajakokoukseen saakka. Kauan kärjistynyt tilanne vei silloin vihdoin välttämättömäksi käyneeseen hajaannukseen. Osa osuuskauppaliikettä lähtee kansanvaltaiselle, puhtaasti kulutusosuustoiminnalliselle tielle, kun taasen toinen, vanhoillinen puoli, jää itsepäisesti jatkamaan harvainvaltaista, suureksi osaksi tuottajaetujen palvontaan pohjautuvaa uraansa. Kaikille niille, jotka ovat hiemankin seuranneet maamme osuuskauppaliikkeen kehitystä, lienevät osapuilleen tunnetut siinä tapahtuneen toisinaan sangen katkeran suuntataistelun vaiheet. Tämän taistelun kansanvallan vastustajat, esiintyen eräänä aikana poliittisen voittajan asemassa, tahtoivat väen väkisin siirtää taloudelliselta näyttämöltä valtiolliselle, päämääränään tälläkin alalla työväestön yhteistoiminnan täydellinen tuhoaminen. Ne numerot, jotka »Sosialidemokraattinen Aikakauslehti» tämän, vuoden alussa esitti edistysmielisen osuuskauppaliikkeen nykyisiä voimasuhteita edustavina,[6*] osoittivat kuitenkin, että vanhoillisten ankarinkin painostus on ollut täysin tehoton. Se on pikemminkin ollut omiaan herättämään yhä uusia ja uusia yksilöitä eri piireistä myös taloudellisten kysymysten järjestelyn alalla ajattelemaan ennen kaikkea kansanvaltaisesti ja oikeudenmukaisesti, laajentaen siten edistysmielisen osuustoimintaväen rintamaa. Yksin viikottaiset tilastot toteavat, että viimemainitulla taholla mennään vauhdilla eteenpäin. Aatteelliseen keskusjärjestöön, kulutusosuuskuntien Keskusliittoon, kuuluu nykyisin 103 osuuskauppaa, joukossa maamme suurimmat ja vanhimmat, m. m. alussa mainitun kolmen tienraivaaja-osuuskaupan yhtymä »Voima».

Maamme osuuskauppaliikkeen pystyttäessä nyt — »työnjuhlana» — kahdennenkymmenennen virstapylvään taipaleelleen voidaan hyvällä syyllä sanoa, että sen muihin maihin verraten vielä melko lyhyen toimintakauden huomattavat saavutukset ovat ennen kaikkea työtätekevän, vähäväkisen kansanluokan aikaansaamat. Toiminnan ensi vaiheesta saakka on työväestö ollut siinä sekä jäsenlukuunsa että ostoksiinsa nähden huomattavasti ylivoimaisena aineksena, joskaan sille ei ole aina annettu voimasuhteittensa mukaista sananvaltaa. Mutta nyt on asema siinäkin suhteessa muuttunut. Uudelle vuosikymmenelle voidaan lähteä valoisin, turvallisin mielin ja entistä rohkeammin toivein. L. E.

 


 

TYÖVÄENLIIKE MUISSA MAISSA.

Pietarin neuvostovaalit.

Venäjän kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan, Moskovassa ilmestyvän »Pravda»-lehden heinäkuun 6 p:n mossa on Pietarin neuvoston puhemies G. Zinovjew antanut mielenkiintoisia tilastollisia tietoja äsken toimitetuista Pietarin neuvoston uusintavaaleista.[7*] Ennen kaikkea Zinovjew huomauttaa, että vaalioikeutta on Pietarissa laajennettu. Neuvostovalta on vähitellen vetänyt vaaleihin kaikki neuvostovirkailijat, myöntäen heille samanlaisen vaalioikeuden kuin työläisillekin. Sitten otettiin vaaleihin mukaan myöskin »perheenemännät», s. o. naiset, jotka hoitavat taloutta ilman palkkaa nauttivaa palvelijatarta. Tämän jälkeen sai vaalioikeudet työtätekevä sivistyneistö. Ja lopuksi, viime vaaleissa myönnettiin vaalioikeus myöskin korkeakoulujen opiskelevalle nuorisolle. Näin asteittain laajennetun vaalioikeuden tuloksena Zinovjew ilmoittaa vaalioikeutettujen lukumäärän kasvaneen seuraavalla tavalla:

Heinäk. 1919 oli Pietarissa 330,000 äänioikeutettua, tammik. 1920 — 500,000, heinäk. 1920 — 562,000.

Koska Zinovjewin ilmoituksen mukaan Pietarissa nykyään lasketaan olevan noin 500,000–600,000 täysi-ikäistä asukasta, niin on hänen mielestään nyt kaikilla tai melkein kaikilla kaupungin täysi-ikäisillä asukkailla vaalioikeus.

Ammatti- ja toimialojensa mukaan vaalioikeutetut jakautuivat viime vaalien aikana seuraavalla mielenkiintoisella tavalla:

 

 

Ammattiryhmä Lukumäärä
I. Työläiset (tehtaissa, ruokaloissa, sairaaloissa y.m.) 253,340
II. Puna-armeijalaiset ja merisotilaat 113,207
III. Neuvostovirkailijat 142,912
V. Ylioppilaat 5,758
IV. Perheenemännät 47,177
Yhteensä 562,394

 

Nämä numerot osoittavat, miten suhteellinen on käsite »köyhälistödiktatuuri» Neuvosto-Venäjällä. Työläisten kategoriaan ei kuulu puoltakaan äänioikeutettujen lukumäärästä. Sitäpaitsi on huomattava, että mainittuun ryhmään Zinovjew laskee myöskin ruokaloissa, sairaaloissa ynnä muissa samankaltaisissa neuvostolaitoksissa toimivat työläiset, joita ei mitenkään voi asettaa samalle tasolle teollisuusproletariaatin kanssa viimemainitun erikoiseen yhteiskunnalliseen luokka-asemaan ja siitä johtuvaan luokkatietoisuuteen verraten. Pikemmin saattaa mainittujen neuvostolaitosten palveluskunnan lukea huonompipalkkaisten neuvostovirkailijain kategoriaan. Jos arvioimme tämän palveluskunnan lukumäärän 50,000, joka ei liene liian korkealle arvattu ottaen huomioon monilukuiset neuvostolaitokset, niin varsinaisten työläisvalitsijain kategoria supistuu noin 200,000 äänioikeutettuun. Sitävastoin kuuluu Zinovjewin tiedonantojen mukaan neuvostovirkailijain valitsijaryhmään jo yksistään 142,912 äänioikeutettua vaalioikeutettujen yhteisen lukumäärän ollessa 562,394, s.t.s. joka neljäs täysi-ikäinen asukas Pietarissa on neuvostovirkailija, lukuunottamatta noin 50-tuhatlukuista neuvostojen palveluskuntaa, joka itse asiassa kuuluu myöskin neuvostojen alemmilla asteilla olevaan henkilökuntaan. Pari sataa tuhatta varsinaista työläistä Pietarissa — se merkitsee teollisuuden äärimmäistä heikentymistä ja työläisluokan rivien jatkuvaa harvenemista. Pietari on muuttumassa jälleen sotilas- ja virkamieskaupungiksi.

Vaaleihin otti osaa kaikkiaan 269,585 valitsijaa, s. o. vähemmän kuin puolet äänioikeutettujen yhteisestä lukumäärästä. Ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen ilmiöön, että vaalit monin paikoin olivat kaksiasteiset,[8*] s. t. s. vaalioikeutettujen puolesta edustajavaalin toimittivat heidän luottamus- tai valitsijamiehensä, vaikka neuvostovallan perustuslaki edellyttää kaupunki- ja kyläneuvostojen jäsenet valittaviksi välittömillä vaaleilla. Zinovjew selittää välillisten vaalien tapahtuneen »valitsijain toivomuksesta ja eräistä paikallisista olosuhteista johtuneista syistä». Kaksiasteisia vaaleja toimitettiin työläistenkin keskuudessa, vaikka yhteisen työn tehtaissa luulisi helpottavan valitsijain tahtoa parhaiten tulkitsevain välittömien vaalien toimeenpanoa. Välilliset vaalit toimitettiin Yhdistetyissä metallitehtaissa, Nevskin naulatehtaassa, Benois'in tehtaassa, palosammutuskunnissa ja ammattiliittojen 59 eri vaalikokouksessa. Viime mainitussa tapauksessa neuvoston jäsenten vaalin toimittivat erityiset valtuutetut, joista kukin edusti 50–100 valitsijaa. Näin ollen vaalitapa Pietarin neuvostovaaleissa esiintyi sangen kirjavana ja monimutkaisena.

Kaikkiaan neuvostoon valittiin 2,214 edustajaa, joista 242 naista. Puoluekannaltaan on edustajista 1,579 kommunistisen puolueen varsinaista jäsentä, 63 kommunistikokelasta, 85 kommunisteille myötämielistä, yhteensä 1,727 edustajaa eli 78 % valittujen yhteisestä lukumäärästä. Puolueettomiin kuuluu 463 edustajaa. Zinovjew vakuuttaa, että melkoisen määrän puolueettomista on vienyt vaaleissa läpi vallitseva puolue, tahtoen täten myöntää edustuksen sille suurelle työläisjoukolle, joka on pysynyt puolueettomana. Sosialidemokraatteja on valittu 5, anarkisteja 42 ja sosialivallankumouksellisia 17 edustajaa. Uusien edustajien lukumäärä kohoaa lähes puoleen, muutamissa kaupungin osissa huomattavasti yli puolenkin valittujen koko lukumäärästä. Niinpä esim. keskikaupungin piirissä 349 edustajasta 318 on valittu ensi kerran neuvostoon.

Zinovjew huomauttaa mielenkiintoisesta ilmiöstä, joka — jos havainto pitää paikkansa — osoittaa, että työläisjoukot rupeavat jossakin määrin heräämään viime aikoina vallinneesta poliittisesta välinpitämättömyydestä. Hän sanoo, että »sensijaan kuin aikaisemmin puolueettomat toisinaan tietoisesti pysyttelivät syrjässä haluamatta aktiivisesti ottaa osaa neuvostovaaleihin, nyt sitävastoin puolueettomat kaikkialla tarmokkaasti tahtoivat päästä neuvostoon ja haluavat innokkaasti ottaa osaa meidän työhömme.»

Heikolta vaalivapauden puolustuspuheelta kuulostaa eräs toinen Zinovjewin ilmoitus. Hän vakuuttaa, että monin paikoin, joissa tuli valituksi sosialivallankumouksellisia ja menshevikkejä, »työläiset parin päivän kuluttua jo alkoivat vaatia uusia vaaleja ja luultavasti uusintavaaleissa vain ani harvat sosialivallankumoukselliset ja menshevikit säilyttävät edustajapaikkansa». Kenties erikoistuomioistuimen suosiollisella myötävaikutuksella ei jää jälelle ainoatakaan oppositsionipuolueiden edustajaa, mutta työläisten niskoille siitä syyn sälyttäminen on liiaksi vähän vakuuttavaa. Tuskinpa työläiset ovat kiitollisia Zinovjeville, että hän esittää heidät sellaisiksi lapsiksi, jotka jo parin päivän kuluttua muuttavat poliittisen katsomuksensa ja myötätuntonsa. Nähtävästi tässä on halu harjoittaa vailassaolijain taholta tavallista painostusta niitä työläisryhmiä kohtaan, jotka eivät alistu sokeasti noudattamaan komisaarien itsevaltaisia määräyksiä. Mutta oli miten tahansa, niin Zinovjewinkin antamasta selostuksesta käy selville, että työläisjoukot pyrkivät laajentamaan oikeuksiaan ja että neuvostohallitus on pakotettu vaikka hitaasti ja vähitellen tekemään myönnytyksiä tietoisen proletariaatin vaatimuksille.

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Nik. Jordanskij.

 


 

AMMATILLINEN LIIKE.

Suomen Metalliteollisuustyöntekijäin Liiton viime vuosien vaiheet.

Suomen Metalliteollisuustyöntekijäin Liitto on julkaissut toimintakertomuksensa lokak. 1 p:stä 1917 joulukuun 31 p:ään 1919. Koska mainittu liitto on huomattavin teollisuustyöväen järjestö maassamme ja koska liiton viimeaikaisessa toiminnassa ehkä parhaiten kuvastuvat koko teollisuusproletariaattimme kohtalokkaat vaiheet niin vallankumouksellisena nousukautena kuin sitä seuranneen valkoisen terrorin taantumusaikana, niin esitämme mainitun kertomuksen nojalla muutamia pääpiirteitä raskaan teollisuuden työntekijäin järjestön ponnistuksista, tappioista ja voitoista luokka-asemansa parantamiseksi.

Vuoden 1917 viimeinen neljännes elettiin huomattavain tapahtumain merkeissä. Venäjällä puhjennut vallankumous lopetti kaikki sotatarvetyöt maassamme ja missä töissä olleet työläiset joutuivat työttömiksi. Yleensä alkoi työttömyys lisääntyä, elintarpeiden hinnat yhä kohosivat, keinottelu rehoitti. Hallitus ei valvonut rajahintojen noudattamista, vaan päinvastoin salaisesti kehoitti elintarvelautakuntia niitä ylittämään. Tämä kaikki johti täydelliseen nälänhätään suuremmissa kulutuskeskuksissa ja oli vaikuttavana tekijänä marraskuun suurlakon puhkeamiseen.

Kun edellä mainitut sotatarvetyöt lopetettiin, niin koski se erittäin metalliteollisuuteen, joka oli miltei kokonaan ollut mobilisoituna sotatarpeiden valmistukseen. Silloin loppui metallityöläisiltä se runsas työnsaanti, mikä sodan aikana oli vallinnut. Moiset työt saivatkin loppua, sillä nehän olivat hyödyttömiä, mutta työläisten keskuudessa työnsaannin äkkinäinen loppuminen kalliin ajan vallitessa saattoi aikaan puutetta ja hätää. Ne tuhannet miehet ja naiset — naisiakin nimittäin oli paljon »pommisorvareina» y. m. sotateollisuustöissä — jotka suurien palkkojen toivossa olivat siirtyneet metalliteollisuuteen, joutuivat nyt harhailemaan työttöminä ilman toimeentulon mahdollisuuksia. Kuviteltuja säästöjä ei ollut kertynyt, mutta edessä oli puute ja hätä sellainen, ettei sitä liioin työläisetkään olleet milloinkaan ennen kokeneet.

Kuuroille korville kaikuivat sota-aikana Metalliteollisuustyöntekijäin Liiton toimikunnan varoitukset, ettei maalaistyöväestö siirtyisi kaupunkeihin sotateollisuuden palvelukseen. Toisaalta nimittäin komeili lehdissä suuria kuulutuksia, jotka houkuttelivat työläisiä sotatöihin. Seurauksena tästä oli, että työläisiä irtaantui laumoittain muista töistä siirtyen sotateollisuuteen, jonka loputtua alkoi edelläkerrottu kurjuus.

Tämä siirtyminen aiheutti sen teollisuuskapitalisteille edullisen tilanteen, että työvoiman tarjonta oli runsas, joten palkkoja ei tarvinnut kohottaa, vaikka elintarpeiden hinnat yhä kohosivatkin. Tehtailijat niittivät suuria voittoja työväen aseman yhä kurjistuessa.

Kun nyt otetaan huomioon se puute ja kurjuus, joka sotatöiden lopettamista seurasi, maailmansodan aiheuttama yleinen rappiotila, ne kuiskutukset, joilla edesvastuuttomat yksilöt kiihoittivat nälän uhkaamia työläisiä tarttumaan viimeiseen keinoon — aseisiin, ja lisäksi vielä hallituksen joukoiksi tunnustetut suojeluskunnat, jotka työväki katsoi itseään vastaan asestetuksi porvariston luokka-armeijaksi, niin ei ole ihmeteltävää, että jouduttiin onnettomaan kansalaissotaan.

Tämän esityksen puitteisiin ei kuulu selostus kansalaissodan aikuisista tapahtumista. Mainittakoon vain, että raskas ja tuhoisa isku se oli maamme työväestölle. Tuhansiin nousi niiden metallityöläistenkin luku, jotka kansalaissodan pyörteissä ja sen päätyttyä saivat surmansa joko rintamilla tai sittemmin valkoisen terrorin riehunnassa.

Kansalaissodan päätyttyä näytti siltä, kuin työnsaannin mahdollisuudet taasen lisääntyisivät, johon viittasi sekin seikka, että metalliteollisuudenharjoittajat anoivat ja saivat valtioneuvostolta oikeuden teettää 8 tuntia pitempiä työpäiviä. Mutta se oli pettymys työläisille, sillä ammattitaitoisia työläisiä sai kävellä tehtaasta toiseen kaupittelemassa työvoimaansa, jota ei tarvittu, vaikka muka tarvittiin pitempiä työpäiviä. Tarkoitus oli vain tehdä mitättömäksi kahdeksan tunnin työaikalaki, johon nyt oli sopiva tilaisuus, kun työväen ammatilliset samoin kuin poliittisetkin järjestöt oli lyöty maahan, joten entisten saavutuksien puolustamismahdollisuuksia ei ollut olemassa.

Vuoden 1918 loppupuolella kävi tilanne kuitenkin sen verran helpommaksi, että työväestökin pääsi pitämään kokouksiaan, vaikkakin poliisivalvonnan alaisena. Siitä lähtien alkoi Metalliteollisuustyöntekijäin Liitonkin vakinainen toiminta uudelleen. Vuoden ajalla oli tosin syntynyt hiljaista toimintaa jo aikaisemminkin, sillä ne liiton toimikunnan jäsenet, jotka olivat vielä hengissä ja vapaina, koettivat toimia varsinkin sellaisten perheiden avustamiseksi, joiden huoltaja oli ollut liiton jäsen ja tullut sitten joko surmatuksi tai joutunut vankileiriin. Käytettävinä olevista liiton varoista jaettiin avustusta noin 50 mk:n erissä ja vaikeimmissa tapauksissa enemmänkin kerrallaan aina 300 mk:aan asti. Yhteensä jaettiin avustusta Smk. 23,865:—.

Liiton jäsenluku oli vuoden 1917 alussa 10,000, mutta saman vuoden lopussa se oli jo 26,000. Venäjän vallankumouksen hyökyaalto oli heittänyt liittoon näin suuren määrän jäseniä lyhyessä ajassa. Miltei kaikki Suomen metallityöläiset olivat silloin liiton jäseninä. Itsestään on selvää, että tämä jäsenistö sisälsi paljon sellaisia aineksia, joille järjestetty järjestötoiminta oli aivan vierasta, mutta toivottiin, että olojen tasaantuessa näistä joukoista voidaan kehittää ja kasvattaa luokkatietoisia ja kaikin puolin kouliintuneita jäseniä. Tämä toivo kuitenkin petti, sillä vuoden 1918 tapahtumat pirstoivat hajalle tuon mahtavan järjestön ja tekivät tyhjiksi kaikki ne suunnitelmat, joihin liiton toimikunnan taholta oli ryhdytty jäsenistön kehittämistä varten.

Palkkaliikkeitä esiintyi v. 1917 lukuisasti, sillä kun palkat olivat jääneet paljon jälelle elintarpeiden hintatasosta, niin toimintaan taasen päästyä oli yritettävä saada palkkoja koroitetuiksi. Kun kertomus koskee vuodelta 1917 vaan sen viimeistä neljännestä, niin on siinä mainittu vain ne työriidat ja palkkaliikkeet, jotka sanottuna aikana olivat vireillä. Niistä oli huomattavampia Onkilahden konepajalla Vaasassa, läkki-, pelti- ja vaskisepillä Turussa, sähkötyöläisillä Tampereella, Pitkänrannan korjauspajalla ja Varkauden tehtaalla sekä näiden lisäksi pienempiä Heinolassa, Taalintehtaalla, Helsingissä, Oulussa, Kuopiossa, Raahessa, Raumalla, Salossa ja Haapakoskella. Huomattavammista työriidoista ja palkkaliikkeistä tehdään kertomuksessa selkoa, mutta tässä ei ole tilaa niitä lähemmin selostaa; mainittakoon vain, että palkankorotuksia yleensä saavutettiin ja tehtiin kirjallisia työehtosopimuksia työnantajain ja työntekijäin kesken.

Liiton 8:nnessa edustajakokouksessa, joka pidettiin jouluk. 4–10 p. 1917, käsiteltiin joukko tärkeitä asioita, joista mainittakoon liiton sääntöjen huomattavat muutokset ja Liittovaltuuston perustaminen. Tämän edustajakokouksen tarkoitus oli järjestää liiton toiminta sen suurta jäsenmäärää vastaavalle kannalle ja luoda liitosta myös sisäisesti voimakas järjestö. Mutta — noin neljän kuukauden kuluttua oli tämä mahtava rakenne pirstaleina. Kuten sanottu sen pirstoi kansalaissota elä oikeammin sen surullinen loppunäytös.

Vähän ennen mainittua loppunäytöstä siirrettiin suurin osa, nimittäin Smk. 399,149:—, liiton varoista Venäjälle. Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa oli osa näistä varoista lähetetty Ruotsiin Artturi Useniukselle ja piti varoja seuranneen määräyksen mukaan vaihtaa markat kruunuiksi ja tilaisuuden tullen palauttaa ne liitolle. Kuitenkin palautti Usenius varat, liitolle tuntemattomasta syystä, takaisin Venäjälle, jossa ne joutuivat Suomalaisen Kommunistisen Keskuskomitean haltuun. Rahoista saadusta kuitista oli aiottu lähettää jäljennös liitolle, mutta sitä ei liitto ole saanut eikä muutakaan selontekoa varoista yllämainitulta komitealta.

Muu liiton omaisuus, lukuun ottamatta täällä olleita varoja, ryöstettiin sotasaaliiksi, mutta saatiin siitä suurin osa takaisin sotasaalisvirastolta v:n 1919 aikana.

Kansalaissodan jälkeen päästiin liiton toimintaa varsinaisesti alkamaan vasta v:n 1919 alusta. Liiton jäsenluvusta ei voida numeroita esittää ennenkuin vasta ensimmäisen vuosineljänneksen päättymisestä alkaen. Mainitun neljänneksen päättyessä oli liitossa jäseniä 2,692, toisen neljänneksen päättyessä 3,570, kolmannen neljänneksen päättyessä 3,934 ja vuoden lopussa 4,520. Siis tämä liitto, jonka jäsenluku kaksi vuotta takaperin laskettiin kymmenissä tuhansissa, sai nyt alkaa ikäänkuin alusta jäsenlukuaan kasvattamaan. Mutta yhden verrattain vaikean vuoden ajalla saavutettu tulos — 4,500 jäsentä, osoitti kuitenkin, ettei työväki vielä olekaan perinpohjin lyöty, vaan että sen järjestöt nousevat uudelleen. Vuosi 1919 kuluikin liiton sisäisten asiain järjestelemisessä ja osastojen herättelemisessä. Mihinkään huomattavampiin palkka- ja työehtoliikkeisiin ei vielä voitu ryhtyä, sillä voimat olivat heikot. Joitakin pienempiä työriitoja kuitenkin siellä täällä esiintyi.

Valistus- ja järjestämistyötä harjoitettiin vuoden ajalla erityisesti palkatun puhujan kautta, ja siten saatiin eloa osastoihin.

Vuoden lopulla asetettiin liitolle vakinaiset toimitsijat: luottamusmieheksi Väinö Salovaara ja sihteeriksi Ilmari Sinisalo.

Kun liitto vuoden lopulla tuli toimineeksi jo 20 vuotta, julkaisi toimikunta sen johdosta 98-sivuisen muistojulkaisun.

Tämä 20 vuotias luokkataistelujärjestö, samoin kuin muutkin maamme työväenjärjestöt, on kokenut kohtaloita, joille kovuudessa ei juuri vertoja löydettäne. Mutta niistä huolimatta sekä Metalliteollisuustyöntekijäin Liitto että muut maamme työväen järjestöt ovat jälleen kohoamassa ja ammatillisten järjestöjen etunenässä rientelee taas voimakkaimpana Suomen Metalliteollisuustyöntekijäin Liitto. Sv. L—n.

 


 

TAPAHTUMAT ULKOMAILLA.

Viime viikkojen tapahtumista ovat enimmän huomiota herättäneet Spaan konferenssi, Puolan-Venäjän sodan viimeiset vaiheet ja niiden aiheuttama vaikutus liittolaisvaltain Venäjän politiikkaan.

 

Spaan konferenssi.

Spaan konferenssi, joka San Remossa päätettiin kutsua koolle, jotta saataisiin kuulla Saksan hallituksen mielipide »parhaimmasta tavasta panna täytäntöön Versaillesin rauhansopimus», on nyt ollut koossa t. k:n 5 p:stä 16 p:ään. Tähän asti on siinä käsitelty rauhansopimuksen rauhanehdoista vasta kaksi kysymystä, nim. kysymys Saksan aseistariisumisesta ja kysymys Saksan kivihiilenhankinnasta erinäisille liittolaisvaltioille.

Rauhansopimuksessa määrätään, että Saksan on siinä määrin supistettava armeijansa, että sen on heinäk. 10 p:ään mennessä supistettava 200,000 miehen suuruinen palkkasotajoukkonsa 100,000 mieheen. Saksan porvarillinen hallitus ei tahtonut Spaassa suostua kuitenkaan armeijan supistamiseen, vaan tahtoi saada luvan pitää sitä 200,000 miehen suuruisena. Syyksi se sanoi vastavallankumouksen pelon sekä äärimmäisen oikeiston että äärimmäisen vasemmiston taholta. Tuo todistuskappale ei mennyt lainkaan liittolaisiin, yhtä vähän kuin se on mennyt Saksan sosialisteihin. Onkin ilmeistä, että ainakin oikeisto kaappausta vastaan on nykyinen Saksan valtakunnanpuolustuslaitos verrattain epäluotettava turva. Saksalaisten sitkeä vastustus armeijan vähentämistä kohtaan lienee muuten etupäässä selitettävissä sisäpoliittistaktillisista syistä. Tahdottiin herättää oikeistopuolueissa se käsitys, ettei ilman vastarintaa toki oltu annettu perään noin tärkeässä kansallisessa kysymyksessä. Saattaa olla, että hallitus on iloinenkin saadessaan supistetuksi vastavallankumouksellisen armeijan lukua. — Siihen aikaan nähden, jonka kuluessa armeijan vähentäminen on suoritettava, liittolaiset sen sijaan myönsivät pidennystä tämän vuoden loppuun saakka. Lisäksi vaaditaan konferenssin päätöksessä Saksan heti riisumaan aseista suojeluskunnat — joiden luonne Saksassa on jonkunverran toinen kuin Suomessa, koska niillä ei siellä ole puolustuspoliittisia tehtäviä — ja n. s. turvallisuuspoliisin sekä kokoamaan siviiliväestöltä sen hallussa olevat aseet.

Kun neuvotteluja käytiin sotilaskysymyksestä, toimittivat saksalaiset tuon tuostakin sanomalehtiin uutisia, joissa puhuttiin »jännittyneistä hetkistä» konferenssissa ja sen keskeytyksen mahdollisuudesta. Sama menettely uudistui myöskin kivihiilikysymystä käsiteltäessä. Tuollaiset uutiset olivat kuitenkin suureksi osaksi taktiikkaa ja »bluffia», jonka ei asioihin perehtynyt tarkastelija antanut johtaa itseään harhaan tietäessään, että kummallekin puolelle oli mitä tärkeintä, että neuvottelut johtaisivat johonkin tulokseen.

 

Tärkeämmät kuitenkin kuin Saksan aseistariisumista koskevat kysymyset, olivat taloudellisten rauhanehtojen täyttämistä koskevat kysymykset. Niistä ehdittiin tässä konferenssissa käsitellä vain tullikysymys.

Versaillesin rauhansopimuksessa Saksa on sitoutunut suorittamaan eräille liittolaisvalloille suunnattomat kivihiilimäärät: 1) Ranskalle a) 10 vuoden aikana 7 milj. tonnia, b) 10 vuoden aikana Pohjois-Ranskan hävitettyjen kivihiilikaivosten tuoton korvaukseksi, ensimmäisten 5 vuoden aikana korkeintaan 20 milj. tonnia vuosittain ja seuraavina 5 vuotena korkeintaan 8 milj. tonnia vuosittain; lähinnä seuraavien 5 vuoden aikana siis 27 milj. tonnia vuosittain; 2) Belgialle 10 vuoden aikana 8 milj. tonnia vuosittain ja 3) Italialle 10 vuoden aikana korkeintaan12 — 8 12 milj. tonnia vuosittain. Keskimäärin voi sanoa, että Saksan suoritus olisi Versaillesin sopimuksessa mainittujen korkeimpien määrien mukaan tehnyt 10 vuoden aikana 40 milj. tonnia kivihiiliä vuosittain.

Tästä rauhansopimuksessa edellytetystä suoritusvelvollisuudesta saa oikean käsityksen vasta vertailemalla sitä Saksan suorituskykyyn. Saksan kivihiilituoton korkein määrä oli ennen sotaa v. 1913, jolloin se nousi 191.5 milj. tonniin. Kun tästä summasta vähennetään kaivoksissa käytetty ja maasta viety hiilimäärä, jäi kotimaiseen käyttöön ennen sotaa 139 milj. tonnia. Sodan jälkeen tuottomäärä on tavattomasti pienempi. Saksa on näet menettänyt tai on vaarassa menettää parhaimmat kivihiilialueensa: Elsass-Lotringin (tuotto v. 1913 3.8 milj. t.), Saaralueen (tuotto 13.2 milj. t.) ja Ylä-Sleesian (tuotto 43.8 milj. t.), joiden tuotto v. 1913 oli yhteensä 60.8 milj. tonnia. Jos todella Ylä-Sleesia joutuisi Puolalle ja rauhanehtojen hankintapykälät olisivat olleet korkeimpien edellytettyjen määrien mukaisesti täytettävät, olisi Saksan omaan kulutukseen jäävä määrä vain 78 milj. tonnia. Kaikki tämä edellyttämällä, että Saksan kivihiilituotanto olisi pysynyt ennen sotaa olleessa määrässään. Kuten tunnettua, näin ei ole ollut asianlaita, vaan on tuotanto jo sotavuosina melkoisesti laskenut ja vielä enemmän marraskuun vallankumouksen jälkeisenä aikana — joskin se nyttemmin on taas ruvennut huomattavasti kohoamaan. Englantilainen kansantaloustieteillä John Maynard Keynes laskee mailmankuulussa kirjassaan »Rauhan taloudelliset seuraukset» Saksan omaan käyttöön yllämainituilla edellytyksillä voivan lähivuosina jäädä vain n. 60 milj. tonnia vuosittain, kivihiilen kotimaisen tarpeen voidessa aleta 139 milj. tonnista korkeintaan 110 milj. tonniin.

On ollut näin ollen selvää, että Versaillesin rauhansopimuksen kivihiilen hankintaa koskevia korkeimpia ehtoja ei Saksa voisi parhaalla tahdollakaan täyttää. Jos se siihen aluksi olisi pakotettukin, sen oma kansantalous olisi romahtanut ennen pitkää. Tuon seikan olivat liittolaisetkin sen verran ottaneet huomioon, että olivat Spaassa alunpitäen alentaneet vaatimuksensa n. 30 milj. tonniin vuosittain. Saksalaiset taasen selittivät tuon määrän mahdottomaksi ja tarjoutuivat aluksi suorittamaan vain 44 tuh. tonnia työpäivää kohti, mikä olisi tehnyt n. 13 12 milj. tonnia vuosittain. Vähitellen he kuitenkin tekivät korkeampiakin tarjouksia, ehdottaen että lokak. 1 p:stä s. v. hankintamäärä olisi 56 tuh. tonnia ja lokak. 1 p:stä 1920 168 tuh. tonnia päivää kohti, (= vuodessa lähes 12 milj. tonnia). Liittolaiset kuitenkin pakottivat saksalaiset lopulta suostumaan 2 milj. tonnin kuukautiseen hankintaan jo lähinnä seuraavien 6 kuukauden aikana. Hiilien vientiä valvomaan asetetaan Berliiniin vahingonkorvauskomissioni. Jollei sopimusta 3 kk:n kuluttua huomata täytetyksi, lupaavat liittolaiset miehittää Ruhrin tärkeän kivihiilikaivosalueen. Toiselta puolelta on sopimuksessa kohtia, joilla tahdotaan tehdä Saksan suorituskyky mahdolliseksi. Eräistä kivihiililajeista suoritetaan ylimaksua (5 saksan kultamarkkaa tonnilta), joka on käytettävä elintarpeiden hankkimiseksi kaivostyöläisille. Esseniin tullaan asettamaan erityinen liittolais-saksalainen komissioni, jonka tulee osoittaa muita varoja samaan tarkoitukseen Lopuksi liittoutuneet myöntävät Saksalle lyhytaikaisen lainan etumaksuna kivihiilien hankinnasta.

Mitä merkitsee tämä Versaillesin sopimuksen kivihiiliä koskevan kohdan täsmällistyttäminen?

Se merkitsee epäilemättä kompromissia, jossa liittolaisten on täytynyt ottaa melkoisesti huomioon saksalaisten näkökohdat. Nykyisiin hankintamääriin on pitkä matka Versaillesin sopimuksessa mainituista korkeimmista määristä. On pantava merkille, että lopullinen hankintamäärä on 20 % pienempi määrää, jota liittolaisten vahingonkorvauskomissioni oli pitänyt alimpana mahdollisuutena. Tärkeä on myöskin panna merkille, kuinka liittolaiset ovat sitoutuneet antamaan lainan Saksalle ja huolehtimaan työläisten olosuhteiden paranemisesta. Tulos konferenssista ei ole siis suorastaan masentava.

Ei erehtyne pahasti, jos väittää, että Puolan–Venäjän tapahtumat ovat vaikuttaneet suuresti Spaan neuvottelujen kulkuun ja tuloksiin. Puolalaisten tappio ja venäläisten uhkaava eteneminen merkitsee saksalaisten politiikalle suuria voittoa, sillä liittolaiset eivät voi ajatella ilman muuta voivansa ajaa sotilaallisilla rankaisutoimenpiteillä uhkaamalla saksalaisia minkälaisiin myönnytyksiin hyvänsä, kun heidän täytyy olla varuillaan myöskin Venäjän suhteen ja lisäksi pitää mielessä myöskin venäläis-saksalaisen liiton mahdollisuus.

Toiselta puolen ei pidä tuudittautua kuitenkaan siihen luuloon, että ympärysvaltain imperialistinen politiikka kovinkaan huomattavasti tyrehtyisi, niin kauan kuin niiden nykyiset vallanpitäjät ovat ohjaksissa. Ympärysvaltoja pakottaa voitettujen kansain riistämiseen yksistään jo niiden oma taloudellinen ja finanssivälinen tila, joka kaikissa muissa eurooppalaisissa liittovaltioissa paitsi Englannissa on romahduksenomainen.

 

Puolan sota.

Sitten kuin viimeksi kirjoitimme Puolan sodasta, on tuo sota joutunut kokonaan uuteen vaiheeseen. Puolalaisten rintama on täydellisesti romahtanut.

On ehkä syytä muutamalla sanalla yhtenäisesti kuvata tämä romahdus.

Maaliskuussa aloittivat bolshevikit Puolan rintamalla suuren rauhanoffensiivin, senjälkeen kuin puolalaiset olivat kiertelevillä vastauksillaan osoittaneet torjuvansa kaikki Neuvosto-Venäjän rauhantarjoukset. Kuusi viikkoa kestäneet bolshevikkien yritykset työntää puolalaiset takaisin valuivat kuitenkin hiekkaan. Silloin aloittivat puolalaiset huhtikuun 25 p:nä hyökkäyksensä Volyniassa ja Podoliassa, tehden samaan aikaan ennen selostamamme sopimuksen ukrainalaisen Petljuran kanssa. Hyökkäys menestyi alussa loistavasti ja toukokuun 6 p:nä valloittivat puolalaiset Ukrainan keskipisteen, Kijewin, ja karkoittivat venäläiset Dnjeprin taakse. Siten olivatkin he lyhyessä ajassa saavuttaneet lähimmän sodanpäämääransä. He asettuivat nyt saavuttamilleen linjoille puolustukseen.

Nyt oli venäläisten vuoro. Uudestaan järjestetyin ja vahvistetuin joukoin he aloittivat toukokuun puolivälissä pohjoisessa Väinä- ja Berezinájokien välissä Vilnaan päin hyökkäyksen, jonka kuitenkin puolalaiset saivat estetyksi kehittymästä itselleen tuhoisaksi. Sillä välin olivat venäläiset kuitenkin koonneet suuria sotajoukkoja etelärintamalle Kijewin eteläpuolelle. He pääsivät siellä uudelleen Dnjeprin yli ja Kijew joutui kesäkuun puolivälissä uudelleen bolshevikkien haltuun. Näin alkoi puolalaisten perääntymisretki, jolla retkellä he heinäkuun alkuun tulivat huhtikuisille lähtölinjoilleen.

Heinäkuun 4 p:nä alkoi sitten venäläisten pääoffensiivi, päämaalina Varsova. Sen taktiikkaan sisältyy kaksi liikettä: toinen hyökkäys etelästä käsin Itä-Galitsian pääkaupunkiin Lembergiin ja Varsovaan, toinen taas pohjoisesta, tarkoituksessa pakottaa Puolan armeijan keskusta perääntymään saarron pelosta. Viimemainitulla osalla ovat venäläiset päässeet m. m. Vilnan poliittisesti ja strategisesti tärkeään kaupunkiin saakka. Jopa on Grodnokin valloitettu. Etelärintamalla ponnistavat puolalaiset kaikki voimansa estääkseen venäläisiä pääsemästä Lembergiin. Nämä kuitenkin täälläkin työntyvät vastustamattomasti eteenpäin. Heinäk. 10 p:nä he ottivat m. m. Rovnon ja äskettäin uudelleen puolalaisten takaisin valloittaman Dubnon. Lembergin kohtalo on sotilaallisesti katsattuna varma — samoinkuin Varsovankin.

Vielä ei kuitenkaan kukaan voi sanoa, tullaanko Varsovan valloitukseen saakka. Liittolaisvallat ovat, kuten tunnettua, sekaantuneet asiaan. Heinäkuun 11 p:nä lähetti Englannin ulkoministeri lordi Curzon neuvostohallitukselle sähkösanoman, jossa ehdotti aselevon solmiamista Puolan ja neuvostohallituksen välillä. Aselevon ehdoiksi edellytetään m. m., että Puolan sotajoukot vetäytyvät sen linjan taakse, jonka rauhankonferenssi viime vuonna määräsi Puolan väliaikaiseksi rajaksi. Tämä raja kulkee linjalla Grodno–Brest–Litovsk—Przemysl, on siis nykyisestäkin puolalaisten rintamasta vielä koko joukon länteenpäin. Neuvosto-Venäjän sotajoukot saisivat tulla 50 km:n päähän tästä rajasta. — Lisäksi olisi kutsuttava rauhankonferenssin valvonnan alaisena Lontooseen konferenssi, jossa lopullisesta rauhasta Venäjän ja sen naapurien välillä sovittaisiin. Konferenssiin ehdottaa Englanti kutsuttavaksi, paitsi Venäjän ja Puolan, myöskin Liettuan, Latvian ja Suomen, sekä lisäksi itsenäiseksi suunnitellun Itä-Galitsian edustajat. — Englannin ehdotukseen on neuvostohallitus antanut vastauksen, jossa se ilmoittaa pitävänsä Englantia sopimattomana välittäjäksi, mutta olevansa valmis tekemään aselevon ja rauhan suoraan Puolan kanssa, jos tämä sitä pyytää. — Vastauksessaan neuvostohallitukselle Englanti uhkailee keskeyttää neuvottelut Krasinin kanssa, jos ei Venäjä suostu keskeyttämään hyökkäystään. Puolaa tullaan siinä tapauksessa auttamaan. Puolaa on taas toiselta puolen kehoitettu pyytämään aselepoa.

Ensi kerralla tiedämme kai jo tarkemmin, mihinkä nykyinen selkkaus päättyy.

H:ki 23. 7. 20. J. W. K.

 


 

TIETOJA ERI ALOILTA.

Elantokustannukset Saksassa.

Berliiniin on äskettäin perustettu tilastollinen toimisto, jonka tehtävänä on kuukausi kuukaudelta saattaa yleisön tietoon, mitä muutoksia on tapahtunut elantokustannuksissa. Toimiston julkaisemista maaliskuuta koskevista tiedoista käy ilmi, että sanotut kustannukset ovat Saksassa osapuilleen yhtä korkeat kuin meillä. Berliinissä nimittäin leipä maksoi 5 12 kertaa, sokeri 6, maito 9, perunat ja voi 12 kertaa enemimän kuin ennen sotaa. Säännösteltyjen tavarain hinnannousu on keskimäärin noin 10-kertainen. Yhden henkilön osalle maaliskuussa jaettujen elintarpeiden hinta teki nimittäin tällöin yhteensä 67 Mk. 74 Pf., sen sijaan kuin se ennen sotaa oli ollut 6 Mk 95 Pf.

Näihin säännösteltyihin elintarpeisiin sisältyvä kalorimäärä kohosi vain noin 11,200 kaloriin viikossa, mikä katsotaan riittäväksi 6–10 vuotiaalle lapselle. Täysikasvuinen nainen tarvitsee 16,000 kaloria, mies 21,000 kaloria viikossa. Puuttuva määrä oli siis korvattava ostamalla vapaassa kaupassa löytyviä elintarpeita; jos tähän tarkoitukseen ostettiin ravintoarvoonsa nähden kaikkein halvimpia lajeja, teki niiden aiheuttama lisämeno noin 60 Mk. viikossa.

Tähän lisättynä vuokra, vaatteet ynnä muut menot, tekivät yksinäisen miehen elantokustannukset 165 Mk. viikossa ja 8,600 Mk. vuodessa sekä 4-henkisen perheen elantokustannukset 321 Mk. viikossa ja 16,700 Mk, vuodessa eli yhdeksän kertaa enemimän kuin ennen sotaa.

 


Kirjoittajien huomautukset:

[1*] Proletaaris-dernokraattinen, koska köyhälistö näitä valtioita perustettaessa saattoi esiintyä ja onkin esiintynyt varsin vaikutusvaltaisena tekijänä.

[2*] Paitsi todellisia tiedon lähteitä, havaintoa ja loogillista ajattelua, on niiksi oletettu vielä n. s. »jumalallinen ilmestys» ja »mystillinen intuitsioni», joiden väitetään antavan tietoja sellaisista yliaistillisista asioista, joihinka järki ja kokemus eivät ulotu.

[3*] Tällaista parillisten käsitteiden keskinäistä suhdetta, jolloin käsitteet ovat sekä yhteensoveltumattomat että toisiaan täydentävät — toiselta puolen ei mikään olio voi olla yhtaikaa esim. »(kokonaan) punainen» ja »ei (kokonaan) punainen», mutta toiselta puolen joka ainoan olion täytyy olla jommankumman — nimitetään logiikassa eli ajatusopissa kontradiktoriseksi eli vastakohtaiseksi. Tätä vastakohtaisuutta, jota myös nimitetään negatiiviseksi, ei saa sekoittaa käsitteiden kontraariseen eli positiiviseen vastakkaisuuteen, jolloin käsitteet kyllä ovat yhteensoveltumattomat, mutta eivät silti täydennä toisiaan, esim. »punaisuus» ja »valkoisuus». Jos toinen käsite on toisesta enimmän eroava, mutta kuitenkin samaan alaan kuuluva, sanotaan käsitteitä perivastaisiksi, esim. »hyvyys» ja »pahuus».

[4*] Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta »on» = oleva.

[5*] Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta kosmos = maailma.

[6*] Kts. »Sos.-dem. Aikakauslehti», n:o 4.

[7*] Neuvosto-Venäjän perustuslain 57 §:n mukaan on kaupunki- ja kyläneuvostojen vaalit toimitettava joka kolmen kuukauden kuluttua. Kyseessäolevat neuvostovaalit päättyivät t. k. alkupäivinä. Niiden tulokset ja itse vaalijärjestelmä ovat sitäkin mielenkiintoisemmat, kun ottaa huomioon, ettei Pietarin hallintopiirissä sosialidemokraattien ole sallittu perustaa julkisia puoluejärjestojä eikä julkaista ainoatakaan puoluelehteä, vieläpä on paikallisen sos.-dem. puoluekomitean 10 jäsentä pidetty kuulustelematta pari kuukautta vankeudessa, kuten »Suomen Sosialidemokraatissa» heinäk. 8 p:nä julkaistussa Venäjän sos.-dem. puolueen keskuskomitean tiedonannossa lakonisesti todetaan. Toimitus.

[8*] Sitäpaitsi suoritettiin vaalit monessa vaalikuuriassa, niin että samaan ammattiin kuuluvat äänioikeutetut muodostivat oman valitsijaryhmänsä, valiten kukin ryhmä määrätyn luvun edustajia. Pietarilaisten neuvostolehtien tiedonantojen mukaan olivat eri valitsijaryhmien vaalien tulokset seuraavat:

 

Valitsijaryhmä Edustajamäärä
I. Työmiehet ja työläisnaiset 777 edustajaa
II. Ammattiliitot 325 »
III. Puna-armeijalaiset, matruusit ja miliisit 558 »
IV. Neuvostovirkailijat 386 »
V. Perheenemännät 147 »
VI. Ylioppilaat 21 »
Yhteensä 2,214 edustajaa
Toimitus.