Sosialidemokraattinen aikakauslehti

1920

 


Julkaistu: helmikuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 3, helmikuun 15 p., s. 43–60. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Kaarlo Harvala. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.


Sosialidemokraattinen aikakauslehti

N:o 3, helmikuun 15 p.

 

Toimitus:
Karl H. Wiik
J. W. KetoV. Voionmaa

Sisällysluettelo:

 


Päivän suuri kysymys.

Taantumuksellisten voimien ryntäys Neuvosto-Venäjää vastaan on lopullisesti epäonnistunut. Kahteen miljoonaan nousevan sotajoukkonsa avulla Neuvosto-Venäjä on muodostunut sotilaallisessa suhteessa yhdeksi maailman voimakkaimmista suurvalloista, ja sen sisäinenkin tilanne osoittaa ainakin elintarvekysymyksen alalla huomattavia parantumisen merkkejä.

Ettei koko kapitalistinen maailma ole pystynyt kukistamaan Venäjän työläis- ja talonpoikaistasavaltaa, se johtuu — paitsi Venäjän työtätekevän kansan urhoollisesta vastarinnasta — kansainvälisen köyhälistön harvinaisen voimakkaasta vastalauseesta kaikkia kapitalististen hallitusten suunnittelemia, Neuvosto-Venäjää vastaan tähdättyjä toimenpiteitä vastaan. Kaikista erimielisyyksistä huolimatta ovat tähän vastalauseeseen yhtyneet sosialistisen työväen kaikki puolueet ja ryhmät, ja niin saa Neuvosto-Venäjä kiittää olemassaolostaan niitäkin sosialidemokraattisella kannalla pysyneitä sosialisteja, jotka kommunistien taholta niin kernaasti leimataan »luopioiksi» ja »pettureiksi».

Länsimaiden työväki käsitti aivan selvästi, että Neuvosto-Venäjän kukistuminen aiheuttaisi taantumuksen, josta koko maailman köyhälistö joutuisi kärsimään. Se pakotti hallituksensa ensin poistamaan sotajoukkonsa Venäjältä, sitten lopettamaan muunkin aineellisen avunannon taantumuksellisille venäläisille sotajoukoille. Kolmanneksi ovat samat hallitukset nyttemmin havainneet viisaimmaksi ryhtyä kauppasuhteisiin Venäjän kanssa.

Yksi askel on vielä ottamatta: täyden rauhan solmiaminen Venäjän kanssa. Yksi valtio on jo tämänkin askeleen ottanut, yksi kaikkein pienimpiä valtioita. Viron rauhanteko johtuu kyllä osaksi siitä, että Viron sotilaallinen asema vaatimalla sitä vaati, mutta epäilemättä osaksi myös siitä, että Viron työväellä on maassaan suuri sananvalta.

Tarton rauha oli, kuten tunnettu, erittäin edullinen Virolle. Tämä neuvostohallituksen osoittama lempeys on kai selitettävä siten, ettei se kovia rauhanehtoja sanelemalla tahtonut herättää Viron työtätekevässä kansassa suuttumusta ja vihaa Neuvosto-Venäjää vastaan, koskapa kovat rauhanehdot aina joutuvat rasittamaan juuri työtätekeviä kansankerroksia. Mutta epäilemättä on myös pikaisen rauhan aikaansaaminen näyttänyt neuvostohallituksesta hyvin tärkeältä. Niiden valtavain viljamääräin maksamiseksi, jotka Venäjän valtion on sotajoukon ja kaupunkien tarpeiden tyydyttämiseksi ostettava talonpojilta, täytyy sillä ehdottomasti olla käytettävinään teollisuustavaroita, koska talonpoikaisväestö ei liioin huoli paperirahasta. Mutta nämä teollisuustavarat täytyy, Venäjän teollisuuden nykyiseen tilaan katsoen, ainakin toistaiseksi suureksi osaksi koettaa saada ulkomailta.

Tärkeimpiä rauhanehtoja olikin tähän katsoen virolaisten vapaasatamat antaminen Venäjän käytettäviksi, sillä Venäjälle, niinkuin yleensä jokaiselle ulkomaan kauppaa harjoittavalle maalle, on suorastaan elinehtona, että sillä on vapaa pääsy merelle. Järjestämällä tämän merelle pääsyn mainitulla tavalla tapahtuvaksi on Viron ja Neuvosto-Venäjän välinen rauhansopimus antanut arvokkaan esimerkin siitä, miten tämä kysymys voidaan, käyttämättä vanhan kapitalistisen maailman raakoja imperialistisia keinoja, järjestää tyydyttävällä tavalla silloinkin, kun joku valtio on maantieteellisesti poissuljettu mereltä.

Saamiemme täysin luotettavien tietojen mukaan aikoo neuvostohallitus esittää Suomellekin sangen lievät rauhanehdot. Tärkein niistä on, niinkuin Viroonkin nähden, vaatimus oikeuden myöntämisestä Venäjälle käyttää muutamia Suomessa olevia satamia. Toiseksi neuvostohallitus ei kyllä luovu vaatimasta korvausta Suomeen jääneestä Venäjän valtion omaisuudesta, siis siitä »sotasaaliista», joka täällä on käytetty niin surullisen kuuluisalla tavalla. Kuitenkaan ei liene mahdotonta tässä suhteessa saada aikaan eräitä lievennyksiä. Siihen seikkaan, että Venäjällä olevat suomalaiset kommunistit helposti ymmärrettävistä syistä katsoisivat karsain silmin Venäjän ja Suomen välistä rauhantekoa, ei neuvostohallitus kiinnitä suurtakaan huomiota.

Nämä saamamme tiedot ovat vielä tuoreita. Mutta selvää on, että mitä kauemmaksi rauhanteko lykkääntyy ja mitä useammat muut valtiot ehtivät sitä ennen selvittää suhteensa Venäjän kanssa, sitä pienemmiksi käyvät Suomen toiveet saada edullinen rauha itäisen naapurinsa kanssa. Tämmöinen on ehkä kuitenkin oleva positiivinen tulos äärimmäisen oikeistomme pyrkimyksistä, senjälkeen kuin se 1919 vuoden kuluessa on niin monta kertaa epäonnistunut yrityksissään syöstä maamme sotaan, joka olisi käynyt sille ennen pitkää turmiolliseksi.

Sosialidemokraattinen puolueemme, joka valppaalla ja tarmokkaalla esiintymisellään on kerta toisensa jälkeen saattanut nämä hankkeet raukeamaan, on epäilemättä nyt tekevä parhaansa, jotta maamme vapautuisi liittolaisvaltojen harjoittamasta alentavasta holhouksesta, lakkaisi olemasta yhtenä piikkinä herra Clemenceaun kuuluisassa piikkilanka-aidassa ja saisi vihdoinkin järjestetyksi suhteensa Venäjään.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Vuokramiesten itsenäistymisen vaikutus maaseudun työoloihin.

Torpparilaitoksen ollessa parhaimmillaan vallitsivat maaseudulla erittäin yksinkertaiset työsuhteet. Jokapäiväinen elämä perustui luontaistalouden edellytyksiin, mitkä ilmenivät pääasiassa siinä, että oli omastatakaa saatava miltei kaikki elämän tarpeet; ne vähät tarvikkeet mitä itsellä ei ollut, hankittiin vaihtokaupalla naapurilta. Työvoimaa ei tarjottu vieraalle, vaan käytettiin se omalla pellolla, mikäli ei vuokranantajalla viivytty päivätöissä. Talonomistaja tarvitsi »taksvärkkärin» apua ja vuokramiehet katsoivat, että veropäivien suoritus kuuluu heidän velvollisuuksiinsa.

Vasta metsätöiden ja näiden mukana rahatalouden tunkeuduttua maaseudulle muuttuivat olosuhteet vähitellen. Eikä maanviljelystekniikan parantumisella — konetyön käyntiin ottamisella maataloudessa — ole siinä vähäinen osansa. Veropäivien suoritus alkoi käydä vuokramiehille rasittavaksi, siitä johtuviin etuihin nähden, ja maanomistajille vähemmän tarpeelliseksi työssä suoritettuna. Rahatöissä voi torppari ansaita korkeamman palkan kuin hän katsoi saavansa veropäivää suorittaessaan ja vuokranantaja taasen pääsi vähemmällä ostaessaan rahalla työvoimaa. Tämä etujen ristiriita todettiin myöskin vuoden 1909 maanvuokralaissa, jossa myönnettiin kummallekin asianosaiselle oikeus siirtyä päivätöistä rahanmaksukannalle ja jota oikeutta molemmin puolin mainitusta vuodesta alkaen, mutta varsinkin ensimmäisinä sotavuosina, käytettiin erittäin runsaasti.

Vuokramiesten suorittamista veropäivistä ei ole olemassa aivan tarkkoja tietoja. V. 1912 laskettiin, että torpista tehtiin maanomistajille vuosittain 596,260 hevos- ja 1,788,408 jalkatyöpäivää, (käsitettynä tietenkin niin, että hevospäiviin laskettiin paitsi hevosen, myöskin sen mukana tavallisesti olleen miehen työpäivä), eli yhteensä 2,384,668 päivätyötä. Keskimääräisten hintojen mukaan laskettiin näiden päivien arvo mainittuna vuonna n. 6,588,200 markaksi. Huomattava kuitenkin on, että tähän määrään ei ole otettu ollenkaan n. s. mäkitupalaisten suorittamia veropäiviä eikä näiden ja torpparien rahassa maksamaa veroa, joten tiedot koskevat vain torpparien suorittamia päivätöitä. Joka tapauksessa veropäivien luku on varsin huomattava tekijä arvosteltaessa maaseudun työoloja; tulisihan niistä enemmän kuin puoli työpäivää jokaiselle maan asukkaalle. Ja yhtä suuri merkitys on tällä asialla tutkittaessa niitä etuja, joita maanomistajilla on vuokramieslaitoksesta ollut. Nykyisten hintojen mukaan ei liene pohjaa vailla, jos kaikkien vuokramiesten rahassa ja päivätöissä maanomistajille suorittaman veron arvioisi tekevän vähintäin 50 miljoonaa markkaa vuodessa.

Viime vuosina ei veropäiviä kuitenkaan ole suoritettu enää niin paljon kuin edellä mainitaan. Vuodesta 1912 lähtien on nimittäin rahanmaksukannalle siirtyminen ollut erittäin vilkasta, joten päivätöiden luku on suuresti supistunut. Ja parhaillaan käynnissä olevan lunastustoiminnan kautta vähenee niiden luku vuosi vuodelta — huomattavammin todennäköisesti ensi marraskuun 1 päivästä lukien, jolloin tuhansien lunastusilmoituksen tehneiden vuokramiesten veron suoritus loppuu, mikäli se ei ole sovintokaupan kautta jo tapahtunut. Mutta kysymys ei ole yksin tästä. Lunastustoiminnan kautta lakkaa myöskin torpparien maanomistajille maksama rahavero — vaikkakaan vuokramiesten rasitukset eivät silti vähene, sillä he saavat tästäpuoleen suorittaa maanomistajalle menneen rahan vain toiseen paikkaan. Olisiko sitten syytä luulla, että maanomistajien kyky ostaa työvoimaa olisi näiden muutosten kautta vähentynyt?

Tuskinpa. Vallinneina sotavuosina he ovat voineet maantuotteilla kiskoa tuloja enemmän kuin heillä on ollut menoja, joten maanomistajat todennäköisesti voivat, jos vain haluavat, vuokramiehiltä tähän asti tulleen veron lakattuakin ostaa työvoimaa yhtä paljon kuin ennen. Ja kun näyttää siltä, että elintarpeita ei lähiaikoina ilmesty markkinoille niin paljon, että hintojen laskeminen tulisi asiaan vaikuttavassa määrässä kysymykseen, on se omiaan kiihoittamaan vieläpä entistä voimaperäisempään maanviljelykseen, puhumattakaan siitä, että meillä astui tämän vuoden alusta voimaan viljatulli, joka estää leipäaineen hinnan alenemisen, vaikkapa sitä enemmänkin saataisiin. Lisäksi tulee, että moni vuokramies, joka tähän asti on, paitsi tekemällä veropäiviä, myöskin käynyt ansiotöissä, näistä kummastakin lakkaa, joten työvoiman kysynnän pitäisi maaseudulla, lähinnä juuri maataloudessa, lähiaikoina vilkastua. Tätä seikkaa ei saa jättää huomioon ottamatta.

Tässä ei ole tällä kertaa kysymys siitä, mitä on sanottava itse vuokramiesten lunastustoiminnasta, eikä siitä millä tavalla se tulee vaikuttamaan maamme yhteiskunnallisiin oloihin yleensä ja alustalaisväestön olosuhteisiin erittäin; siitä voidaan puhua joskus toiste. Mutta kun kerran on jouduttu sellaisen tosiasian eteen, että vuokramiehet joka tapauksessa lunastavat viljelmänsä omakseen, on otettava käsittelyn alaiseksi kysymys siitä, mitä se vaikuttaa lähinnä sellaisen maalaisväestön oloihin, joka ei vielä tätä nykyä ole tilaisuudessa käymään oman maan viljelemiseen käsiksi, mutta jonka kuitenkin täytyy maaseudulla elää, siellä leipänsä ansaita ja toimeen tulla. Ja tällöin näyttää, kuten sanottu, siltä, että työvoiman kysyntä maaseudulla pitäisi tulla suuremmaksi kuin ennen. Jokaisesta työpäivästä on ruvettava maksamaan, kun ilmaiset veropäivät maanomistajilta loppuvat. Näin ollen on selvää, että vuokramiesten itsenäistyminen tulee vaikuttamaan myöskin maaseudun työoloihin yleensä.

Paitsi varsinaista maatyöväkeä, johon on laskettava muonarengit, piiat ja suuri osa mäkitupalaisia — käsityöläisiä ynnä muita jollakin erityisellä ammattityöllä eläviä lukuunottamatta — tulee maalaistyöväestön lukumäärä valtion taholta harjoitettavasta maanhankintapolitiikasta huolimatta todennäköisesti lisääntymään vielä paitsi vuokra-alueiltaan pois joutuvien vuokramiesten, myöskin väestön luonnollisen lisääntymisen kautta — seikka, joka ennen pitkää on omiaan tekemäänkin suurin toivein aloitetun lunastustoiminnan miltei merkityksettömäksi. Se väestöryhmä — maatyöläiset — josta tässä on puhuttu, ei niin ollen ole merkityksetön, vaan päinvastoin hyvin huomattava tekijä maalaisoloja pohdittaessa. Tarkkoja tietoja sellaisen maalaisväestön lukumäärästä, jolla ei ole vakinaista asuntoa eikä tointa, ei viime vuosilta tosin ole olemassa, mutta henkikirjojen mukaan mainitaan sellaisia v. 1906 olleen 508,334 henkeä, kaikki perheen jäsenet mukaan otettuina. Vaikka ei ole mitään syytä luulla, että tämä väestö siitä lähtien olisi vähentynyt, on kuitenkin parasta olla varovainen, jonka vuoksi voimme arvioida heidän lukunsa nykyisin ehkä 300,000. Se on tämä väestöryhmä, johon lunastustoiminta vaikuttaa muuttuvien työolojen muodossa. Tätä nykyä elävät he kuitenkin aivan hajallaan pitkin maaseutua ilman järjestöjä, ilman minkäänlaista palkkapolitiikkaa, kokonaan yksityisten, työnantajain kanssa tehtävien joko vuosi-, kuukausi-, viikko- tai päiväsopimusten varassa. Ammatillisiin järjestöihin kuuluu heitä todennäköisesti hyvin vähän. Kun näin ollen on selvää, että tämä nykyinen varsinainen maalaisköyhälistö on joutumassa — tekisi mieli sanoa — tavattomasti voimistuneen maatalouskapitalismin täydellisen mielivallan alaiseksi, on sen järjestämiseen, sen palkka- ja muiden työehtojen parantamiseen, varsinkin juuri lähimpänä aikana, jolloin sen työvoiman tarve todennäköisesti tulee entistä tärkeämmäksi, kiinnitettävä mitä suurinta huomiota. Työvoiman kysynnästä johtuva luonnollinen palkkojen nousu on maalaisoloissa aina hidasta eikä missään tapauksena vaihtele niin nopeasti kuin olosuhteet monasti edellyttäisivät. Sen vuoksi on lähinnä nämä seikat saatava maalaistyöväestölle selvitetyksi ja heidän keskuudessaan käsittelyn alaiseksi.

K. Harvala.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Ääriviivoja verotuksen eri muodoista ja kehityksestä.

Verotusta lienee alkuaan käytetty ainoastaan valloitetuissa maissa jonkunlaisena jatkuvana »sotakorvauksena». Sen jälkeen on verotus kuitenkin kehittynyt vähitellen nykyaikaisen yhteiskunnan tärkeimmäksi tulolähteeksi. Nykyaikaista valtiota, kuntaa tai muuta julkista yhdyskuntaa ei voi enää juuri ajatellakaan ilman verotusta. Se liittyy nykyiseen julkiseen yhdyskuntaan oleellisena osana. Entisestä »välttämättömästä pahasta» on muodostunut nykyisen yhteiskunnan perustus, jokainen nykyisen yhteiskunnan jäsen, niin rikas kuin köyhäkin, joutuu muodossa tai toisessa maksamaan veroa. Sentähden lienee paikallaan tehdä muutamissa kirjoitelmissa selkoa verotuskysymyksen eri muodoista ja kehityksestä.

Tieteisopissa jaetaan verot monella eri tavalla luokkiin ja ryhmiin. Riittänee, kun tässä teemme jaoituksen välillisiin ja välittömiin veroihin. Välilliset verot ovat, kuten jo nimikin osoittaa, sellaisia veroja, joita ei peritä suoraan lopulliselta veronmaksajalta, vaan joutuu ne ensin maksamaan joku välikäsi, joka sitten vuorostaan perii ne lopulliselta veronmaksajalta. Välittömät verot taas kannetaan suoraan veroitettavalta. Parhaiten ilmenee näiden eri verolajien eroavaisuus esimerkistä: Suomessa tullit muodostavat tärkeimmän välillisen veron, välittömistä veroista taas on meillä toistaiseksi tärkein kunnallinen tulovero, äyritaksoitus.

Välittömien verojen[1] edut ovat siinä, että valtion tai muun veronkantajan on niitä helpompi periä. Veronmaksaja ei niitä juuri huomaakaan maksavansa, koska hän useimmin suorittaa veron tavaran hintana vähissä erin pitkin vuotta. Välitön vero taas maksetaan puhtaana veronmaksuna joko kerta kaikkiaan tai useimmissa erin. Se huomataan helposti ja herättää sen tähden varsinkin pintapuolisissa arvostelijoissa enemmän tyytymättömyyttä. Tämän tähden onkin välillisiä veroja käytetty ja käytetään edelleenkin semmoisissa maissa, joissa kehitys syystä tai toisesta on takapajulla ja joissa valtion luotto kansalaisten keskuudessa ei ole erikoisen hyvä. Kehittyneenimissä oloissa, joissa valtio verotuksessakin koettaa noudattaa tasapuolisuutta ja edes jonkunlaista oikeudenmukaisuutta, on verotuksen painopiste välittömillä veroilla.

Välillisillä veroilla nimittäin on se ominaisuus, että ne rasittavat raskaimmin vähävaraisia luokkia, varsinkin jos verotus koskee välttämättömiä elintarpeita ja yleisiä nautintoaineita. Välittömät verot taas voidaan järjestää niin, että ne kohtaavat veronmaksajaa paremmin maksukyvyn mukaan. Sentähden tuleekin huomiomme kiintymään etupäässä välittömän verotuksen perusteisiin ja muotoihin, koska välillisten verojen selvittely veisi meidät koko yhteiskuntakoneiston liian laajaan käsittelyyn.

Välittömistä veroista tärkeimmän, tuloveron, ihanteena pidetään n. k. asteettain nousevaa eli progressiivista tuloveroa. Siinä on vero järjestetty kunkin veronmaksajan maksukyvyn mukaan siten, että vähempituloinen maksaa veroa pienemmän prosentin mukaan ja mitä suuremmaksi veronmaksajan tulot kasvavat, sitä suuremman prosentin hän niistä maksaa verona. Juuri tämä verotustapa on muodostunutkin nykyaikaisen verotuksen tärkeimmäksi ja yleisimmäksi muodoksi. Meidän ainoa vakinainen tuloveromme, nim. kunnallisvero, ei ole progressiivinen, vaan maksaa siinä jokainen veronmaksaja, rikas samoinkuin köyhäkin, saman prosentin tuloistaan. Tavallisesti jätetään progressiivisessa tuloverossa vielä kaikkein pienimmät tulot, n. k. toimeentulominimi, kokonaan veroista vapaiksi.

Verotuksen historia osoittaa, että progressiivinen tulovero on yleensä ollut käytännössä kansanvaltaisissa maissa, kun sen sijaan harvainvaltaisissa maissa se on ollut harvinaisempi. Vaikka tämä verotusmuoto onkin vasta meidän aikanamme tullut yleiseksi miltei kaikkialla, niin tapaamme sitä kuitenkin jo aikaisemminkin useissa enemmän tai vähemmän kansanvaltaisesti hallituissa maissa.

Vanhassa Intiassa, Tyyrossa ja Karthagossa jo oli voimassa jonkunlainen progressiivinen tulovero, samoin muinaisen Kreikan kansanvaltaisimmassa valtiossa, Ateenassa, jossa sen laati kuuluisa lainsäätäjä Soolon. Siinä jaettiin verovelvolliset tulojensa puolesta viiteen luokkaan. Alinta verotettiin ainoastaan tulojensa yhdestä viidesosasta, neljän viidesosan jäädessä verosta vapaaksi, seuraavaa kahdesta viidesosasta j. n. e., kunnes viidettä, suurituloisten luokkaa, verotettiin koko tulostaan. Samoin olivat valtion rasituksetkin jaetut varallisuuden mukaan. Esim. sotilasrasitus jaettiin tulojen perusteella. Pienituloiset varustivat taisteluun n. k. kevytaseisen sotilaan, seuraava tuloluokka n. k. raskasaseisen, sitä seuraava ratsumiehen j. n. e.

Feodalismin kulta-aikana keskiajalla emme tapaa progressiivista tuloveroa juuri muualla kuin Italian kaupunkitasavalloissa. Mutta niissä se olikin kehitetty nykyaikaista tuloveroa lähentelevään muotoon. Firenzessä oli voimassa progressiivinen tulovero kauimmin ja siellä se myöskin oli pisimmälle kehitetty. 15:nnellä vuosisadalla säädettiin Firenzessä seuraavanlainen tulovero:

 

Tuloluokka           Vero prosenteissa
50 floriinia 4 %
50–100 » 7 %
100-200 » 8 %
200–250 » 10 %
250–700 » 15 %
700–1,000 » 25%
1,000–2,000 » 28 %
2,000 floriinia tai enemmän 31 %

 

Vähän myöhemmin koroitettiin veroa niin, että kaikki 1,500 floriinia suurempien tulojen nauttijat maksoivat veroa kokonaista 50 %. Tämän jälkeen veroa kerta kerralta alennettiin, kunnes se kansanvallan hävitessä kokonaan lakkasi. 17:nnellä vuosisadalla ei siitä enää ollut jälkiäkään. Muissakin Italian kaupunkitasavalloissa, kuten Milanossa ja Venetsiassa oli samoin käytännössä progressiivinen tulovero.

Uudemman ajan tuloveroista herättää varsinkin ankaruuteensa nähden erikoista huomiota Ranskassa suuren vallankumouksen jälkeen säädetty tulovero. Se alkoi 1,000 livren tuloista, joista verona otettiin 30 livreä, 2,000 livren tuloista otettiin verona 50 livreä j. n. e., kunnes 50,000 livren tuloista otettiin verona 100 %, toisin sanoen koko tulo pakkoluovutettiin valtiolle. Tämä on niin sanoaksemme progressiivisen tuloveron huippusaavutus. Myöskin Hollannissa ja Englannissa alettiin näihin aikoihin kokeilla progressiivisella tuloverolla. Ensinmainitussa maassa säädettiin Ranskan esimerkkiä seuraten tulovero, jonka korkein prosentti oli 37.

19:nnellä vuosisadalla, jolloin kansanvalta alkaa Euroopassa yhä enemmän ja enemmän voittaa alaa, alkaa progressiivinen tuloverokin tulla yhä yleisemmäksi. Sveitsi, kansanvallan edelläkävijämaa, muodostuu tämän verotusmuodon koekentäksi. Siellä se ensimmäiseksi vakiinnutetaan käytäntöön. Pian se toteutetaan myöskin useimmissa muissa Euroopan maissa, kuten Italiassa, Itävallassa, Preussissa, Englannissa ja Venäjällä. Eikä tyydytty progressiivisuuteen ainoastaan tuloverossa, vaan se sovellutettiin myöskin omaisuus-, perintö- y. m. verotukseen.

19:nnen vuosisadan verotus ei ollut kuitenkaan niin ankara kuin edellä selostellut esimerkit keskiajalta sekä Ranskasta että Hollannista. Vasta aivan viime vuosina maailmansodan vaikutuksesta on verotus useissa maissa saavuttanut saman ja paikoin suuremmankin ankaruuden, kuin esim. edellä selostettu Firenzen kaupungin tulovero. Yleensä alkoi tulovero normaaliaikoina 12 prosentista ja päättyi suurimmissakin tuloluokissa 5 prosenttiin.

Kuten siis tästä lyhyestä katsauksesta huomaamme, ei progressiivinen tulovero ole mikään uutuus, vaikka se Suomessa ei vieläkään ole vakinaisessa verotuksessa toteutettu, vaan on se päinvastoin jo ammoisista ajoista käytännössä ollut verotustapa, joka nyt on saanut osittain uusia muotoja ja tullut täsmällisemmäksi.

Rieti Itkonen.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Historian toistuessa.

Sotakiihkoilua kaksisataa vuotta takaperin.

Aina 1500-luvulta alkaen oli Ruotsi luonut itselleen valta-alueen, joka käsitti kaikki Itämeren itäisellä rannikolla olevat maat. Mutta Ruotsin imperialismi törmäsi yhteen Venäjän kanssa, kun tämä pyrki merelle. Ruotsi joutui kamppailussa tappiolle ja sen oli pakko 1721 vuoden rauhassa luopua kaikista balttilaisista alusmaistaan sekä Suomen kaakkoiskulmasta. Tämän sodan jälkeen, jota kansa nimitti »isoksi vihaksi», olivat Ruotsi ja Suomi veriinsä tallattuja ja köyhtyneitä. Jokainen ajatteleva isänmaanystävä ymmärsi, että nyt oli käytettävä kaikki voimat sodan lyömien haavojen parantamiseksi ja perustan luomiseksi uudelle taloudelliselle kehitykselle.

Mutta valtakunnan yläluokan, etenkin aateliston keskuudessa oli aineksia, jotka kykenemättöminä tai haluttomina rauhalliseen työhön edelleen uneksivat sotaisia seikkailuja. Ruotsin piti muka käyttää hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen jälleen »verivihollisensa» Venäjän kimppuun saavuttaakseen siten taasen sotilaallista suuruutta ja kunniaa. Ruotsalaisten ammoisista ajoista asti mainehikkaita aseita vastaan eivät venäläiset muka mitään mahtaisi, sitä vähemmän vielä kun Ruotsilla olisi länsimaista apua käytettävänä ja kun yleismaailmallinen politiikka varmaankin tulisi tarjoamaan edullisia tilanteita hyökkäyssotaa varten. Englannin laivasto oli avustava Ruotsin sotatoimia ja Ranska, jonka hallitsijasuvun edut vaativat Venäjän saattamista vaikeaan asemaan, tulisi antamaan rahallista apua.

Valtakunnan peräsintä piteli siihen aikaan vanha vankka suomalaissukuinen valtiomies Arvid Horn. Hänkin toivoi Englannilta apua, mutta ainoastaan maan puolustamista varten; hyökkäyssotaan ei Englannin laivasto tulisi hänen mielestään myötävaikuttamaan. Ja siksipä olisi parasta säilyttää ystävälliset suhteet myöskin Venäjän kanssa. Mutta rauhanystäviä syytettiin, eikä aivan aiheetta, salaisista juonitteluista Venäjän kanssa; useita heistä teljettiin vankiloihin ja joitakuita kidutettiinkin. Ranska sekaantui lähettiläittensä kautta häikäilemättömästi Ruotsin politiikkaan hankkien itselleen kannattajia auliisti jaetuilla lahjuksilla. Sotapuolue harjoitti häikäilemätöntä juonittelua osaksi poliittisissa salongeissa, joissa naistenkin tehokasta myötävaikutusta käytettiin, osaksi valtiopäivillä, missä nuoret aatelisvänrikit intoilivat isänmaallisuudellaan saattaen uhkauksilla tai halpamaisella panettelulla vastustajansa vaikenemaan. Aatelittomissa säädyissä oli vielä rauhanmielinen enemmistö, mutta Ranska osti pari porvarissäädyn etevintä miestä, jotka lupasivat vastata siitä, että sääty ratkaisevalla hetkellä asettuisi sotapolitiikan puolelle.

Kansan suuri enemmistö kannatti rauhaa ja puolueettomuutta. Sen tahdon ilmaisijat leimasivat sotapolitiikan kevytmielisyydeksi ja hulluudeksi. Mutta heidän oli vaikea saada sanaansa kuuluville, varsinkin kun suurinta salaperäisyyttä noudatettiin kaikessa, joka koski kansan elinetuja.

Niin johduttiin siihen, että syksyllä 1738 solmittiin liitto Ranskan kanssa, joka sitoutui suorittamaan Ruotsille kolmen vuoden aikana 9 tynnyriä kultaa vuodessa, tietysti edellyttäen, että Ruotsi noudattaisi Ranskan mieleistä politiikkaa. Puolueettomuudesta oli näin ollen luovuttu ja Ruotsi vedetty yleiseurooppalaisen suurpolitiikan pyörteisiin. Arvid Horn erosi virastaan.

Lähinnä seuraavain aikojen tapahtumia valaisevassa esityksessämme seuraamme ensinnä sitä kertomusta, jonka myöhemmin valtiopäiväin käskystä sen salainen valiokunta laati v. 1741 puhjenneen sodan syistä ja jossa valiokunta itse sanoo Ruotsin vailassaolijain politiikan noina aikoina olleen »niin kummallista, että se voi saattaa hämmästymään kaikki jälkeläisemme maailman loppuun saakka».

Vastaukseensa hallituksen »salaiseen esitykseen» 13 päivältä huhtikuuta 1739 salainen valiokunta liitti »salaisen liitteen» — nimityksetkin kuvaavat sen ajan politiikkaa — jossa liitteessä valiokunta tutki, minkälaisissa tilanteissa voitaisiin menestyksellä ryhtyä Venäjää vastaan hyökkäykseen. Se oli »reaalipolitiikkaa» mitä halpamaisinta lajia, eri mahdollisuuksien ahväärimaista punnitsemista, eikä siinä havaita paljoakaan sitä »isänmaallista» intoilua, joka oli tarpeen suurten joukkojen silmänlumeeksi. Sotasuunnitelmien vastustajatkin ottivat asiat reaalipolitiikan kannalta: edullisten tilanteiden syntyminen oli liian epävarmaa, jotta niille voitaisiin perustaa hyökkäyssota, ja Venäjä taas ei tulisi todennäköisesti hyökkäämään Ruotsin kimppuun. Siitä huolimatta sotakiihkoilijat saivat aikaan sen, että lokakuussa 1739 lähetettiin Suomeen sotajoukko, jota tarkoitettiin mahdollisesti vastaisuudessa käyttää hyökkäykseen. Mutta tämäkin provokatoorinen toimenpide päätettiin semmoisessa salaisuudessa, ettei edes koko salainen valiokuntakaan saanut tietoa sangen tärkeistä asiaan kuuluvista seikoista. (Koko sotapolitiikkaa hoiti näet tällöin jaosto, johon kuului neljä valtiopäivämiestä ja kolme ministeriä.) Kuitenkin oli itse Ranskan lähettiläs varoittanut sanotusta sotaväenkuljetuksesta, jota hänkin piti liian varomattomana. Tilanne oli nimittäin Euroopassa muuttunut siihen suuntaan, etteivät Ranskan edut tilapäisesti vaatineetkaan Venäjää vastaan tehtävää hyökkäystä.

Pian kuitenkin tapahtui käänne. Ranska joutui sotaan Itävaltaa vastaan ja halusi uudestaan Ruotsin ryhtymistä sotaan Venäjää vastaan, jotta viimemainittu maa ei olisi tilaisuudessa auttamaan Itävaltaa. Kohta sen jälkeen kuoli Venäjän keisarinna Anna ja eräs saksanmielinen puolue sai Venäjällä vallan käsiinsä. Pietari Suuren tytär Elisabet juonitteli vallatakseen isänsä valtaistuimen, ja nyt toivoivat taas ruotsalaiset sotakiihkoilijat voivansa käyttää Venäjällä vallitsevaa tilannetta hyväkseen ryhtyäkseen menestykselliseen hyökkäyssotaan. Alettiin neuvottelut Elisabetin kanssa ja pyydettiin häneltä lupausta, että hän luovuttaisi Ruotsille eräitä Venäjän rajamaita siinä tapauksessa, jos hän Ruotsin avulla pääsisi Venäjän valtaistuimelle. Elisabet antoikin näille toiveille virikettä, mutta rajoittui vain suullisiin ja epämääräisiin lupauksiin vastaisesta hyvityksestä.

Kun sitten joulukuussa 1740 Ruotsin valtiopäivät kokoontuivat, oli sotapuolue niillä enemmistönä. Venäjän rajalle lähetettiin 10,000 miehen suuruinen sotajoukko ja siitä annettiin vasta jäljestäpäin tieto valtiopäiville. Tämmöinen menettely oli lainvastainen ja talonpoikaissääty pani sen johdosta vastalauseen, vaikka tietysti ilman tulosta. Joukko rauhanmielisiä teljettiin taasen vankiloihin. Ranska lupasi koroittaa rahallista avustustaan. Mutta tämä seikka samoin kuin Elisabetin kanssa tehty sopimuskin salattiin valtiopäiviltä; ne saivat tyytyä korulauseisiin Ruotsin kunniasta ja loistavista tulevaisuudentoiveista.

Valaistakseen, missä määrin yllä mainitussa »salaisessa liitteessä» esitetyt otaksumat olivat tähän saakka toteutuneet, »salainen jaosto» laati seuraavan taulukon:

 

Salaisessa liitteessä edellytettyä. Tapahtunutta.
1) Epävarma vallanperimys, tyytymättömyyttä ja levottomuutta Venäjällä. 1) Epävarma vallanperimys, tyytymättömyyttä ja levottomuutta Venäjällä.
2) Rahallista apua Ranskalta. 2) 2,700,000 hopeataaleria saatu, 900,000 taaleria saatavissa.
3) Preussin pysyminen rauhan kannalla. 3) Preussin pysyminen rauhan kannalla.
4) Englanti sodassa Espanjan kanssa. 4) Englanti sodassa Espanjan kanssa ja sen kärsimä tappio Carthagenan luona.
5) Tanskan avunanto ja puolueettomuus. 5) Puolueettomuus todennäköisesti säilyvä.
6) Turkin avunanto ja myötävaikutus. 6) Toiveita siitä Ranskan välityksellä.
 
Tasaus.
Menetettyjä edellytyksiä. Voitettuja edellytyksiä.
1) Tanskan avunanto ja puolueettomuus. 1) Puoluettomuus todennäköisesti säilyvä.
2) Turkin myötävaikutus. 2) Ranskan antama lupaus.
3) Englantilainen laivasto. 5) Ranskalainen laivasto.
 
Lopputulos: suurin osa toteutunut.

 

Sodan edullisuus Venäjän kanssa käytäviin rauhallisiin neuvotteluihin verraten oli näin ollen: 1) kunnia siitä, että on urhollisena kansana hyökätty vihollisen kimppuun; 2) muilta valloilta saatava avunanto Ruotsille tasapainon palauttamiseksi Pohjoismaissa ja Euroopassa.

Samanaikaisista asiakirjoista saamme edelleen tietää, että Tanskan kuningas, Unkarin kuningatar ja Hollannin tasavalta olivat tarjonneet välitystänsä sodan torjumiseksi ja että Venäjän hallitus oli selittänyt olevansa valmis rauhalliseen sovitteluun. Toiselta puolen näemme, että sotakiihkoilijat olivat mielipiteensä tueksi esittäneet muun muassa, että Venäjä yritti saada Ruotsissa aikaan eripuraisuutta ja että moinen hanke oli päättäväisellä hyökkäyksellä tehtävä turhaksi; että Venäjän kansa oli tyytymätön hallitukseensa ja sen tyrannimaiseen hallintaan, »koska sen kautta kansan parhaat perheet oli tuhottu, maata ryöstetty ja asukkaita sodalla ja tuhlauksella heikonnettu»; että Venäjän sotajoukko oli »nuoresta ja kelvottomasta väestä kokoon haalittu»; ja ettei Ruotsi saisi missään tapauksessa jättää tilaisuutta käyttämättä nyt, kun Venäjä oli siellä vallitsevan vallankumouksellisen tilanteen johdosta heikko. Ranska ei avustanut ainoastaan rahoilla, vaan myös hyvillä neuvoilla: Ruotsin ei pitäisi näyttää, että se suunnitteli hyökkäystä, vaan ainoastaan väittää toimivansa itsepuolustuksekseen. Näin ollen ei otettu kuuleviin korviinkaan niiden ääniä, jotka vaativat harkittavaksi, miten voitaisiin kunniakkaasti vetäytyä pois siitä umpikujasta, johon oli jouduttu sotaväenkuljetuksen johdosta itärajalle.

 

 * 

 

Jokainen, joka tarkkaan on lukenut ylläolevan, ihmettelee varmaankin kuinka vähän maailma on muuttunut viimeksi kuluneiden kahdensadan vuoden aikana. Tuskinpa löytää 1740 vuoden sotapolitiikasta sitä piirrettä, joka ei olisi uudistunut Suomessa vuonna 1919.

Yhden eroavaisuuden kuitenkin huomaamme: 1700-luvulla ei vielä ollut valtiollisesti kypsää, valpasta työväenluokkaa, joka olisi kaikella voimallaan pyrkinyt estämään sotaseikkailua. Senpätähden onkin tulos nyt ollut toinen kuin silloin. Mutta saattaa olla opettavaa tarkastaa, mihin tuloksiin sotapolitiikka kaksisataa vuotta sitten johti.

Tulisella kiireellä ja salaten sangen tärkeitä asianhaaroja ajettiin 21 päivänä heinäkuuta 1741 säädyissä läpi sodan julistamista koskeva päätös. Viikkoa myöhemmin annettiin sodanjulistus. Samalla laati eräs säätyjen asettama valiokunta ne rauhanehdot, jotka sodan päätyttyä piti tarjota Venäjälle. Niissä vaadittiin Ruotsille luovutettaviksi Liivinmaa, Viro, Inkeri ja Karjala sekä Äänisjärvestä pohjoiseen aina Jäämerelle saakka ulottuva maa; vastoinkäymisten sattuessa voitaisiin kuitenkin tyytyä vain Karjalaan ynnä Pietariin, Kronstadtiin ja Pähkinälinnaan.

Ruotsin sotajoukko, joka tuskin oli sotakunnossa, hyökkäsi Venäjän alueelle. Silloin prinsessa Elisabet toimeenpani kauan valmistamansa valtiokaappauksen Pietarissa, vallaten Venäjän valtaistuimen. Nyt oli hän siis päässyt tarkoitustensa perille ja kehoitti ystävällisesti Ruotsin sotajoukkoa vetäytymään pois. Ruotsalaiset epäröivät. He muistuttivat niistä Venäjän-Karjalaa koskevista puolinaisista lupauksista, jotka Elisabet oli aikaisemmin antanut, mutta joita hän ei nyt enää muistanut.

Ruotsin täytyi siis, kun se kerran oli sotaan ryhtynyt, lähteä taisteluun äskeistä liittolaistaan vastaan ja koettaa asevoimalla ajaa perille vaatimuksensa. Mutta heränneen kansallisen innostuksen elähdyttäminä venäläiset ajoivat helposti ruotsalaisen sotajoukon takaisin. Se kärsi tappion toisensa jälkeen ja niin seurasi häpeällinen perääntyminen. Joukottain karkasivat sotilaat. Hyvin heikosti perustelluiksi osoittautui se toivo, että Ranskasta saataisiin tehokasta apua.

Ruotsissa syntyi levottomuutta. Talonpoikien keskuudessa ilmeni kapinan merkkejä. Osa nostoväkeä kieltäytyi tottelemasta päälliköitään.

Kun sitten elokuussa 1742 valtiopäivät kokoontuivat, olivat rauhanpolitiikan kannattajat enemmistönä ja varsinkin talonpojat esiintyivät hyvin uhkaavasti. Vallassaolijain täytyi tehdä myönnytyksiä. Salaisen valiokunnan tehtäväksi annettiin tutkia, kutka valtakunnan herroista olivat enimmän syylliset sotaan. Ylimmät sotapäälliköt, kenraalit Buddenbrock ja Lewenhaupt, tehtiin syntipukeiksi ja teloitettiin.

Tuli vihdoinkin rauha ja raja siirrettiin, tosin ei itään- vaan länteenpäin. Semmoinen oli sotaintoilun tulos sillä kertaa. Näyttää siltä, kuin ei kannattaisi sekaantua Venäjän asioihin hyvän korvauksen toivossa jonkun sikäläisen puolueen valtaan auttamiseksi.

Karl H. Wiik.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Neuvosto-Venäjän valtiomuodon pääpiirteet.

Neuvostoaate ei ole ollut Venäjällä tuntematon ennen bolshevikkien valtaanpääsyäkään. Jo vv. 1905–06 vallankumouksen aikana oli Pietarissa muodostunut vallankumoukselliseksi keskusjärjestöksi »työläisten edustajien neuvosto». Ja heti »suuren vallankumouksen» alkupäivinä maaliskuussa 1917 syntyi Pietarissa, Moskovassa ynnä monissa muissa Venäjän kaupungeissa »työläisten ja sotilaitten edustajaneuvostoja», maalla taas »talonpoikien edustajaneuvostoja», jotka sitten lähettivät edustajansa samana vuonna kesällä Pietarissa pidettyyn ensimmäiseen »yleisvenäläiseen työläisten, sotilaitten ja talonpoikien neuvostojen kongressiin». Näin yli maan laajentunut neuvostoverkko ja sitä yhdistävät keskuselimet — neuvostojen edustajakokous ja sen asettama vakinainen toimeenpaneva keskuskomitea — eivät tällöin vielä suuresta vaikutusvallastaan huolimatta esiintyneet valtiovallan eliminä, vaan toimivat ne vallankumousta ohjaavina kansan pohjakerrosten vapaina luokkajärjestöinä. Vasta sitten, kun mainitun vuoden marraskuussa valtiovalta oli joutunut bolshevikkipuolueen käsiin ja kohta sen jälkeen yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden sekä salaisen äänestyksen pohjalla valittu perustuslakiasäätävä kansalliskokous oli saman puolueen toimesta väkivaltaisesti hajoitettu, muuttuivat neuvostot ja niiden keskusjärjestöt valtiovallan varsinaisiksi elimiksi. Vapaista vallankumouksellisista luokkataistelujärjestöistä oli näin tullut hallitusvallan virkakoneisto ja tällä tavoin käytännön kautta laskettu nykyään Venäjällä vallitsevan virallisen neuvostojärjestelmän pohja ja perusta. Neuvostojen alkuperäisessä luonteessa tapahtuneet muutokset ja niiden uudet tehtävät vakiinnutettiin sitten lakimääräyksin, joista tärkeimmät muodostavat Neuvosto-Venäjän valtiorakenteen kulmakivet, sen valtiosäännön.

Venäjän sosialistisen federatiivisen (liitollisen) neuvostotasavallan valtiosääntö sisältää: 1) kolmannen yleisvenäläisen neuvostojen edustajakokouksen tammikuussa 1918 hyväksymän »työtätekevän ja riistonalaisen kansan oikeuksien julistuksen» ja 2) viidennen yleisvenäläisen neuvostojen kongressin heinäkuun 10 p:nä 1918 vahvistaman neuvostotasavallan perustuslain. Molemmat yhdessä käsittävät kuusi osaa.

 

Yleisiä säännöksiä.

»Oikeuksien julistuksessa», joka käsittää perustuslakien 1 osan, ollen siten varsinaisen valtiosäännön johdantona, samoin perustuslakien II osassa selvitellään valtiomuodon yleisiä perusteita sekä annetaan kansalaisvapauksista ja oikeuksista y. m. neuvostovallan peruskysymyksistä yleisiä säännöksiä.

Valtiosäännön mukaan Venäjä on työläisten, sotilasten ja talonpoikain edustajaneuvostojen muodostama tasavalta, jossa kaikki valta niin keskuksessa kuin paikkakunnilla kuuluu kaupunki- ja kyläneuvostoissa liittoutuneelle maan koko työväestölle. Valtiovallan korkeimpina käyttäjinä ovat yleisvenäläinen neuvostojen kongressi ja silloin, kun se ei ole koolla, yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea.

Venäjän neuvostotasavallan perustuksena on vapaiden kansojen vapaa federatsioni (liitto), jonka muodostavat kansalliset neuvostotasavallat.

Neuvostotasavallan konstitutsionin (perustuslain) päätarkoituksena nykyisenä murroskautena on vakiinnuttaa kaupunkilais- ja maalaisproletariaatin ynnä köyhimmän talonpoikaisväestön diktatuuri, jonka avulla neuvostovalta voisi lopettaa kaiken riistämisen ja kukistaa säälimättömästi riistäjät, hävittää perinjuurin yhteiskunnasta luokkajaon, vakiinnuttaa sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ja saattaa sosialismin voittoon kaikissa maissa. Nämä päätehtävänsä neuvostovalta pyrkii toteuttamaan seuraavin keinoin.

Maan sosialisoimisen toimeenpanemiseksi yksityinen maanomistusoikeus lakkautetaan, kaikki maat julistetaan kansan yhteisomaisuudeksi ja annetaan lunastuksetta tasasuhtaisen maankäyttöoikeuden perusteilla (s. o. ottamalla huomioon kunkin perheen todellinen maantarve, työvoima, käytettävänä olevan maan määrä y. m.) työtätekevien viljeltäviksi. Myöskin kaikki metsät, kaivokset ja vesistöt, joilla on yleisvaltakunnallista merkitystä, samoin kaikki karja ja kalusto, mallimaatilat ja maataloudelliset tuotantolaitokset julistetaan kansalliseksi omaisuudeksi. Ensi askeleena tehtaiden, kaivoksien, rautateiden ynnä muiden tuotanto- ja liikennevälineiden täydelliseen siirtämiseen valtion omaisuudeksi vahvistetaan työläisten kontrollioikeus tuotantoon ja liikenteeseen nähden. (Sittemmin on tehtaat, kaivokset ja rautatiet kokonaan kansallistutettu.)

Kansainvälistä rahakapitaalia vastaan tähdättynä ensi iskuna hyväksytään tsaarinhallituksen tekemien lainojen mitättömiksi julistaminen (annuloiminen) ja kaikkien pankkien ottaminen valtion haltuun. Yhteiskunnan loiskerrosten tuhoamiseksi ja talouden järjestämiseksi toteutetaan yleinen työvelvollisuus kaikkiin tasavallan kansalaisiin nähden ja julistetaan tunnuslauseeksi: »Joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä.» Jotta kaikki valta pysyisi työläisjoukoilla, säädetään työtätekevän kansan asestaminen, sosialistisen punaisen armeijan perustaminen ja omistavien luokkien aseistariisuminen. Kaikkien tasavallan kansalaisten velvollisuutena on yleisen asevelvollisuuden perustuksella puolustaa sosialistista isänmaataan, mutta kunniakas oikeus puolustaa ase kädessä vallankumousta myönnetään ainoastaan työtätekeville aineksille; toisten tehtävänä on muunlaisten sotilasvelvollisuuksien suorittaminen.

Neuvostovallan ulkopolitiikassa noudatettaviksi periaatteiksi hyväksytään salaisten sopimusten hylkääminen, sotivien armeijoiden työläis- ja talonpoikais-sotilasten kesken veljeilyn järjestäminen ja hinnalla millä hyvänsä kumouksellisin keinoin demokraattisen rauhan aikaansaaminen ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia kansojen vapaan itsemääräämisoikeuden perustuksella.

Valtiosääntö takaa kaikille neuvostovallan työtätekeville kansalaisille omantunnonvapauden, sananvapauden, kokoontumisvapauden ja liittoutumisvapauden. Jotta omantunnonvapaus olisi todella turvattu, kirkko eroitetaan valtiosta ja koulu kirkosta, sekä tunnustetaan kaikilla kansalaisilla olevan oikeus vapaasti levittää niin uskonnollisia kuin uskonnonvastaisia käsityksiä. Myöskin sanomalehtien, kirjasten, kirjojen ynnä muiden kirjallisten tuotteiden julkaiseminen ja niiden vapaa levittäminen yli maan on perustuslailla turvattu. Jokaiselle tasavallan kansalaiselle on niinikään valtiosäännössä tunnustettu oikeus vapaasti järjestää kokouksia ja kulkueita, joita valtiovalta on velvollinen avustamaan m. m. myöntämällä työläisluokan käytettäviksi tätä varten tarvittavat huoneet, kaluston, valon ja lämmön.

Kaikki kansalaisvapaudet ja valtiolliset oikeudet myönnetään myös Venäjällä asuville työväenluokkaan kuuluville ulkomaalaisille, sitäpaitsi turvaoikeus kaikille valtiollisista ja uskonnollisista rikkomuksista vainotuille ulkomaiden kansalaisille. Samoin vähemmistökansallisuudet ovat perustuslain mukaan oikeuksiinsa nähden täysin tasa-arvoiset venäläisen pääväestön kanssa. Sosialistista vallankumousta vastustavat henkilöt ja ryhmät menettävät oikeutensa.

 

Neuvostovallan järjestelmä.

Neuvostovallan rakenne määritellään lähemmin perustuslakien III osassa. Valtiovallan keskuseliminä toimivat: 1) yleisvenäläinen neuvostojen kongressi, 2) yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea ja 3) kansankomisaarien neuvosto. Ne syntyvät siten, että kongressi valitsee toimeenpanevan komitean, johon kuuluu 200 jäsentä, ja tämä taas asettaa kansankomisaarien neuvoston. Toimeenpaneva komitea on toiminnastaan vastuunalainen neuvostojen kongressille, kansankomisaarien neuvosto on vastuunalainen kongressille ja toimeenpanevalle komitealle.

Yleisvenäläisen neuvostojen kongressin edustajamäärä ei ole tarkoin rajoitettu. Siitä säädetään vain, eitä edustajia mainittuun kongressiin lähettävät kaupunkien neuvostot 1 edustajan jokaista 25,000 valitsijaa kohti ja läänien neuvostokongressit 1 ed. 125,000 asukasta kohti. Vaalit tapahtuvat siis kahdessa kuuriassa eli valitsijaryhmässä, kummassakin erilaista vaaliperustetta noudattaen, kuten on asianlaita useimmissa muissakin neuvostoelinten vaaleissa. Siinä tapauksessa, jollei läänin neuvostojen edustajakokous kokoonnu yleisvenäläisen kongressin edellä, edustajat viimemainittuun valitaan kihlakuntien neuvostojen edustajakokouksessa; tai jos aluekongressi pidetään juuri ennen yleisvenäläistä kongressia, voidaan edustajat jälkimmäiseen valita edellisessä. Yleisvenäläinen neuvostojen kongressi kokoontuu vähintään kaksi kertaa vuodessa toimeenpanevan komitean kutsusta tai 13 koko väestön lukumäärästä edustavien neuvostojen vaatimuksesta.

Kun kongressi ei ole koolla, esiintyy keskuskomitea täysivaltaisena ylimpänä lakiasäätävänä, toimeenpanevana ja kontrolloivana valtiovallan elimenä. Ainoastaan pari rajoitusta tekee tässä suhteessa perustuslaki, nim. valtiosäännön muuttamista ja täydentämistä sekä rauhansopimusten vahvistamista koskevissa kysymyksissä on päätösvalta vain yleisvenäläisellä kongressilla.

Neuvostovallan valtiosääntö ei siis tunnusta valtiovallan päähaarojen eroittamista toisistaan, joten sen hallitustapa on luonteeltaan jyrkästi keskitetty.

Toimeenpanevan keskuskomitean ohella valtion yleistä hallintoa lähinnä hoitaa ja ohjaa kansankomisaarien neuvosto (ministeristö), joka eri hallintoalojen mukaan on jakaantunut osastoihin eli kansankomisariaatteihin. Sekä toimeenpaneva keskuskomitea että kansankomisaarien neuvosto antavat asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä. Edellisellä on kuitenkin oikeus pysähdyttää tai muuttaa jokainen jälkimmäisen tekemä päätös ja on kansankomisaarien neuvosto velvollinen alistamaan päätöksensä, joilla on tärkeä yleisvaltiollinen merkitys, toimeenpanevan komitean harkintaan. Kansankomisariaatteja on 17, joista yhteiskunnallisen huollon, kansallisuusasiain, työ- ja elintarvekomisariaatti sekä kansantalouden korkein neuvosto ovat vallankumouksen luomia laitoksia, muut juontavat juurensa tsaarinvallan aikaisen Venäjän ministeriöistä. Jokaisen kansankomisaarin (ministerin) johdolla toimii kansankomisaarien neuvoston vahvistamista jäsenistä muodostettu kollegio, mutta kansankomisaarilla on oikeus silti yksinkin, vieläpä vastoin kollegion mielipidettä, päättää kaikista hallintoalaansa kuuluvista asioista.

Neuvostovallan paikallisina eliminä toimivat neuvostot ja neuvostojen edustajakokoukset, joilla kullakin omassa hallintopiirissään on korkein paikallinen valta. Paikallisen neuvostojärjestelmän alimpana asteena ja samalla koko valtakunnan neuvostojärjestelmän pohjana ja perustana ovat maaseudulla kyläneuvostot, kaupungeissa kaupunkineuvostot.

Kaupunkineuvostoihin valitaan 1 edustaja jokaista 1,000 asukasta kohti, mutta kuitenkin vähintään 50 ja enintään 1,000 edustajaa. Kyläneuvostoihin — samoin kaupungeissa, joissa asukasluku on alle 10,000 — valitaan 1 edustaja kutakin 100 asukasta kohti, kuitenkin vähintään 3 ja enintään 50 edustajaa. Kylissä, joissa se osoittautuu mahdolliseksi, voidaan kaikki niiden hallintoa koskevat kysymykset ratkaista välittömästi valitsijain yleisessä kokouksessa, siis kaikkien kylän tai kyläryhmän äänioikeutettujen ottaessa osaa persoonallisesti asiain käsittelyyn.

Kylä- ja kaupunkineuvostojen yläpuolella neuvostojärjestelmässä ovat neuvostojen edustajakokoukset seuraavassa järjestyksessä: kunnan-, kihlakunnan-, läänin- ja alueneuvostojen edustajakokoukset sekä ylinnä kaikkia näitä, kuten edellä jo on selitetty, yleisvenäläinen työläisten, talonpoikien, kasakkojen ja puna-armeijalaisten neuvostojen kongressi. Paikallisten neuvostojen edustajakokoukset — nimitämme niitäkin lyhyyden vuoksi käytännössä vakiintuneella nimellä neuvostoiksi — muodostetaan seuraavalla tavalla:

1) Kunnanneuvosto — kyläneuvostojen edustajista niin, että kunnanneuvostoon valitaan 1 edustaja jokaista kyläneuvoston 10 jäsentä kohti; jollei kylä neuvostossa ole 10 jäsentä, lähettävät ne kuitenkin 1 edustajan.

2) Kihlakunnanneuvosto valitaan kyläneuvostojen edustajista, kultakin 1,000 asukkaalta 1 edustaja, yhteensä korkeintaan 300 edustajaa; kihlakunnanneuvostossa ovat edustettuina saman vaaliperusteen mukaan myöskin niiden kaupunkien neuvostot, joiden asukasluku on alle 10,000; kyläneuvostot, joiden hallintopiirissä ei ole 1,000 asukasta, liittyvät yhteen valitsemaan edustajia kihlakunnanneuvostoon.

3) Lääninneuvostoon lähettävät edustajansa kaupunkien ja kuntien neuvostot: edelliset 1 edustajan kutakin 2,000 valitsijaa kohti, jälkimmäiset 1 edustajan jokaista 10,000 asukasta kohti, yhteensä enintään 300 edustajaa; jos kihlakunnanneuvosto kokoontuu juuri ennen lääninneuvoston kokousta, valitsee se kunnallisneuvostojen sijasta edustajat lääninneuvostoon.

4) Alueneuvostoon lähettävät edustajansa kaupunkien ja kihlakuntien neuvostot: edelliset 1 edustajan kutakin 5,000 valitsijaa kohti, jälkimmäiset 1 edustajan jokaista 25,000 asukasta kohti, yhteensä enintään 500 edustajaa; tai valitaan kaikki edustajat mainittujen perusteiden mukaan lääninneuvostossa, jos se kokoontuu juuri aluekongressin edellä.

Jokainen neuvosto valitsee keskuudestaan toimeenpanevan komitean. Sen korkein jäsenmäärä on: kyläneuvostoissa 5, kaupunkineuvostoissa 15 (Moskovan ja Pietarin neuvostossa 40), kunnanneuvostoissa 10, kihlakunnanneuvostoissa 20, läänin- ja alueneuvostoissa 25. Neuvostojen on kokoonnuttava: alueneuvostojen ainakin kaksi kertaa vuodessa, läänin- ja kihlakunnanneuvostojen kerran kolmessa kuukaudessa, kunnanneuvostojen kerran kuukaudessa, kaupunkineuvostojen kerran viikossa ja kyläneuvostojen kahdesti viikossa.

Edustajien valtuudet kylä- ja kaupunkineuvostoissa kestävät vain 3 kuukautta. Ylempiin neuvostoihin — jotka oikeastaan ovat neuvostojen edustajakokouksia — valittujen edustajien valtuudet päättyvät tosiasiallisesti samalla kuin näiden istunnotkin. Sitäpaitsi valitsijoilla on oikeus kutsua pois edustajansa neuvostoista milloin hyvänsä ja toimittaa uudet vaalit.

Vaalioikeusperusteet määritellään perustuslakien IV osassa. Aktiivinen ja passiivinen vaalioikeus, s. o. oikeus valita edustajia ja tulla valituksi edustajana neuvostoihin on uskontoon, kansallisuuteen, asuinpaikan vakinaisuuteen y. m. katsomatta niillä kumpaankin sukupuoleen kuuluvilla, ennen vaalipäivää 18 vuotta täyttäneillä Venäjän neuvostotasavallan kansalaisilla ja sen alueella asuvilla ulkomaalaisilla, a) jotka hankkivat elatuksensa tuottavalla ja yhteiskuntaa hyödyttävällä työllä kuin myöskin kotitaloudessa työskentelevillä henkilöillä sekä talonpojilla ja maanviljelijäkasakoilla, jotka eivät käytä palkattua työvoimaa saadakseen siitä voittoa; b) neuvostovallan armeijan ja meriväen sotilailla; c) kansalaisilla, jotka ovat menettäneet jossakin määrin työkykynsä ja kuuluvat edellämainittuihin ryhmiin.

Äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta vailla ovat: a) henkilöt, jotka käyttävät palkkatyötä tarkoituksessa saada siitä voittoa; b) henkilöt, jotka eivät elä oman työnsä tuloilla, vaan esim. pääoman koroilla, liikeyrityksistä y. m. saaduilla varoilla; c) yksityiset kauppiaat ja kaupanvälittäjät; d) munkit, kirkon ja uskontokuntain virkailijat; e) entisen poliisi- ja santarmilaitoksen virkailijat ja asiamiehet sekä Venäjän entisen hallitsijasuvun jäsenet; f) henkilöt, jotka on säädetyssä järjestyksessä tunnustettu henkisesti sairaiksi ja mielipuoliksi tai ovat holhouksen alaisia; h) henkilöt, jotka on tuomittu omanvoitonpyyteisistä ja häpeällisistä rikoksista.

Vaalit toimitetaan paikallisten neuvostojen valvonnan alla ja määräämänä aikana noudattamalla vakiintuneita tapoja. Riidanalaisten ehdokkaiden vahvistamista koskevat kysymykset ratkaisee itse neuvosto, jos koko neuvoston vaalit on toimitettu väärin, ratkaisee asian ylemmän asteen neuvosto.

Budjettioikeutta selvitellään perustuslakien V osassa. Neuvostovallan finanssipolitiikan päätarkoitukseksi asetetaan nykyisenä ohimenevänä köyhälistön diktatuurikautena porvariston riistäminen ja olosuhteiden valmistaminen tasavallan kansalaisten yleistä tasa-arvoisuutta varten niin tuotannossa kuin rikkauksien jakelussa. Toteuttaakseen tarkoituksensa se ei arkaile käydä käsiksi yksityisomistusoikeuteen.

Raha-asiain ylin johto on yleisvenäläisellä neuvostojen kongressilla ja toimeenpanevalla keskuskomitealla, jotka määräävät verotusperusteet ja päättävät, mitkä tulot ja menot kuuluvat valtion budjettiin, mitkä taas paikallisten neuvostojen kulunkiarvioon. Neuvostoilla on oikeus verottaa ainoastaan paikallisen talouden ylläpitotarkoituksiin. Kulunkiarviot on laadittava puolivuosittain ja vuosittain. Alempien neuvostoelinten budjetit vahvistaa läänin- tai aluekongressi. Ylempien neuvostoelinten kulunkiarviot vahvistaa yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea ja kansankomisaarien neuvosto.

Samallaisen arvoasteikon mukaan velvoitetaan perustuslaissa jokainen neuvostovallan elin tarkastamaan kaikissa muissakin suhteissa aina astetta alempana olevan neuvoston toimintaa, jota paitsi alue- ja lääninneuvostoilla sekä näiden toimeenpanevilla komiteoilla on oikeus kumota niiden piiriin kuuluvien kihlakunnan-, kunnan- ja kyläneuvostojen päätökset.

Tällainen on pääpiirtein neuvostovallan rakenne — paperilla. Millaisena tämä hierarkinen järjestelmä esiintyy käytännössä, se ansaitsee eri käsittelynsä.

Homunculus.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Katsauksia.

POLITIIKKA.

Tasavalta esitteleiksen.

Tämän kirjoittaja sai viime syksynä käsiinsä pienen englanninkielisen vihkon nimeltä »Finland, its country and people, a short survey» (Suomen maa ja kansa, lyhyt katsaus), painettu valtioneuvoston kirjapainossa v. 1919. Niinkuin painon nimestä näkee, on tämä kirja hallituksen julkaisema; kuuleman mukaan oli tarkoitus sen välityksellä levittää oikeita tietoja Suomesta englanninkieliseen maailmaan.

Hallitus on äskettäin julkaissut toisenkin isänmaallisen teoksen tasavallan esittämiseksi maailmalle. Sen nimi on »Finnland im Anfang des XX. Jahrhunderts» (Suomi XX vuosisadan alussa) ja sen tarkoituksena on muonittaa saksankielinen maailma virallisilla tiedoilla ja käsityksillä Suomesta. Kansoja täytyy kohdella kansain mukaan; käytännöllisille englantilaisille, joille »aika on rahaa», on hallitus harkinnut 89-sivuisen 75 gramman painoisen vihkon riittäväksi. Perinpohjaisille saksalaisille on tarjottu tukevampaa tavaraa: rekistereineen 672 suurikokoisen sivun laajuinen, tasan 1 12 kiloa painava, suomalaiselle ostajalle 36 markan hintainen viisauden suurmörssäri.

Kun se, mitä Suomen hallituksen puolesta näinä aikoina ulkomaille kerrotaan Suomen tasavallasta, ei ole mielenkiintoa eikä tärkeyttäkään vailla, olen ottanut vaivakseni selailla näitä teoksia ja pyydän tämän aikakauslehden lukijoille esittää joitakuita vaikutelmia niistä.

Hallituksen englanninkielinen esittely on lyhyydestään huolimatta aivan ainoalaatuinen. Se on kuten professori v. Wendt valtiopäivillä jo on ehtinyt osoittaa, näyte siitä miten englanninkieltä ei pidä kirjoittaa. Jos on tarkoitus ollut hankkia vakaville englantilaisille terveellistä naurun aihetta, on tarkoitus varmaan saavutettu. Meikäläiselle yleisölle kirja on näyte siitä, kuinka paljon huolimattomuus- ja painovirheitä voi saada mahtumaan pienelle alalle. Yhdellä ainoalla sivulla (s. 19) luemme nimet L. G. von Raartman (pitäisi olla Haartman), A. J. Arvidson (: Arvidsson), E. Lönnroth (: Lönnrot), A. M. Castrén (: M. A. Castrén); ihme kyllä on J. W. Snellmanin nimi jäänyt entiselleen. Ulkoasultaan ja paperiltaan kirja on näyte — suomalaisen secunda-, kartuusi- ja käärepaperin näyte englantilaisia markkinoita varten.

Kirjan monarkistisen toimituksen puolesta — sen 11 nimestä on, ellen erehdy, 1 tai 2 tasavaltalaista — on ilmoitettu, ettei se vastaa teoksen kielestä eikä ulkoasusta. Emme aio vaatia toimitusta vastuuseen tekeleen sisällyksestäkään. Mutta hallitukselle täytyy asettaa vaatimuksia sen virallisten julkaisujen sisällykseen nähden. Ja tämän teoksen sisällystä täytyy pitää lievemmin sanoen puolueellisena ja vääristelevänä. Oikeistolainen pukinsorkka pistää kaikkialta esille. Kuninkaanvaalia ja saksalaisten maahan kutsumista puolustellaan silmänkääntäjätempuilla, jotka varmaan hymyilyttävät ulkomaalaista lukijaa (joiden luku onneksi ei liene varsin suuri). Maalaisliitto esitetään »maanviljelijäin, etenkin köyhempäin, etuja ajavaksi» puolueeksi (mikä kyllä on totta), kansallinen kokoumus taas puolueeksi, joka toimii »maltillisen edistysmielisellä pohjalla» (mikä ei ole totta). Meidän puolueestamme ilmoituttaa hallitus ulkomaalaisille, että se »on käyttänyt suurta valtiollista vaikutustaan yksinomaan puoluetarkoituksiin, mikä ei ole ollut edullista maan taloudelliselle kehitykselle». Kauniisti sanottu puolueesta, jonka suvaitsevaisuutta atestin antaja saa kiittää siitä, että se ylipäänsä on hallituksessa!

Kirjan päätarkoituksena ja syntymisaiheena on kuitenkin selvästi ollut levittää ulkomaille Suomen porvaristolle edullisia käsityksiä kapinasta ja sen kukistamisesta. Kapinan väritetylle selostukselle ja valkoisen terrorin puolustelulle on uhrattu parikymmentä sivua kirjan niukasta sivuluvusta. Asiain alkuvaiheet kuvataan ikäänkuin sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan ennen kapinaa olisi ollut likeisessä yhteydessä venäläisten vallankumouksellisten äärimmäisen vasemmiston kanssa, ikäänkuin sos.-dem. puolue vuoden 1917 vaalitappion jälkeen olisi puolueena päättänyt toimeenpanna bolshevistisen vallankumouksen Suomessa ja ikäänkuin puoluepäätöksellä olisi pyydetty venäläistä sotaväkeä maahan — mikä kaikki on valkoisten parjausta. Valkoisten sotatoimet esitetään sillä naurettavalla pöyhkeydellä, josta on tullut suunnattoman porvarillisen sotakirjallisuuden pääsisältö.

Se mitä englantilaisille syötetään valtiollisten vankien kohtalosta Suomessa, lähentelee porvarillisen häipeämättömyyden huippua. Virallisten tietojen perusteella tiedetään jo, että kansalaissodassa tai sen seurauksena ainakin 40,000 punaista on heittänyt henkensä, valkoisten tappioiden noustessa kaikkiaan korkeintaan 4,000 teen. Ehdottoman varmana voidaan pitää, että yhdestä valkoisesta hengestä on otettu kymmenen punaista. Mitä on hallituksella siitä sanottavana ulkomaille? Ei halaistua sanaakaan valkoisesta terrorista. Mutta kyllä se tärkeä tieto, että valtiorikosoikeuksien antamista kuolemantuomioista ainoastaan 125 on pantu täytäntöön. Erikseen mainittavana asiainhaarana kerrotaan, että kuolemanrangaistuksen toimeenpanossa mestaus muutettiin ampumiseksi. Kuinka suurenmoista! Sanokaa vielä, ettei Suomi ole kulttuurimaa!

Entä vankileirit? »Voittamattomia vaikeuksia» — vankein hoito »ei täysin tyydyttävä». Jatkoksi puhutaan tunnetuista »kalorioista». Viimein esitetään itse päänumerotkin. Hämeenlinnassa ollut 560 isorokkotapausta (!). Siitä, että vaillinaisen virallisen tilaston mukaan vankileireissä viime vuoden maaliskuun loppuun oli kuollut 11,783 vankia, ei hallituksella ole aavistustakaan.

Kaikissa suhteissa verraton todistuskappale keskustahallituksen hengestä ja politiikasta [...][2]

Suuresta saksalaisesta teoksesta on tässä vähemmän sanottavaa. Siinä on paljon hyviä ja hyödyllisiä tietoja, jos joutaviakin. Eräiden nälkävuoden pituisten lukujen läpisoutamiseen tarvitaan tosisaksalaisen istumalihakset. Henkisen elämän laajaan esitykseen verraten on aineellisen elämän asiain ja yhteiskuntaolojen esitystä paikoin laiminlyöty. Sosialistisesta osuustoiminnasta esim. ei kirjassa tiedetä yhtään mitään, vaikka teos on viime vuonna kirjoitettu. Toimittamiseen on ottanut osaa 57 kirjoittajaa — melkein kaikki tunnettuja oikeistolaisia hekin. Siitä kaikesta riippuu, että tasavallan presidentistä ja hänen vaalistaan on tässä suurteoksessa kokonainen yksi rivi ja että monarkistinen henki muutenkin tämän tästä huokuu vastaamme.

Sosialidemokraatit eivät voi olla tyytyväisiä siihen tapaan, jolla tässä yhteiskunnan varoilla ja sosialistien suopeuteen nojautuvan hallituksen puolesta toimitetussa julkaisussa heitä pidellään. Siv. 422 annetaan nykyisten valtiopäiväin sos.-dem. jäsenistä seuraava luonnekuva: »Näistä ovat useimmat n.s. oikeistososialisteja, jotka pitävät parlamentillista menettelyä ainoana oikeana taktiikkana. Suomen oikeistososialistien esiintyminen on kuitenkin kauttaaltaan ollut horjuvaa ja epävarmaa, eikä heillä ole ollut rohkeutta sanoutua selvästi irti bolshevistisista kommunisteista, joita yhä on olemassa suuria joukkoja, ja joiden häikäilemätön toiminta muodostaa vahvan virtauksen Suomen sos.-dem. puolueessa.»

Moiset lorut vain osoittavat, kuinka valitettavan pintapuolisesti Suomen hallituspiiritkin käsittävät yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja ja kuinka yliolkaisesti ja vastuuttomasti maan suurinta valtiollista puoluetta niiden taholta kohdellaan. Vaa.

 


 

LAINSÄÄDÄNTÖ.

Keinottelulaki.

Maailmansodan seurauksena on ollut suuri tavaranpuute, suunnaton hinnannousu ja samalla myös tunnottoman keinottelun kukoistus ennen kuulumattomassa määrässä. Sotien historiassa nämä tosin eivät ole mitään uusia ilmiöitä, mutta nykyisen kehittyneen kapitalistisen tuotantojärjestelmän suuntautuminen useiden vuosien aikana etupäässä sotatarvetuotannon alalle on antanut elintarvehädälle ja tavaran puutteelle äärettömät mittasuhteet. Säännöstelyn, korttijärjestelmän avulla on koetettu turvata vähempivaraisille osansa välttämättömistä tarvikkeista ja samalla on ollut pakko monella tavalla ryhtyä taisteluun keinottelua vastaan. Tavaran puute on antanut keinottelijoille erittäin hyötyisän maaperän, josta näitä on noussut kuin sieniä sateen jälkeen. Tavara ei ole enää kulkenut kuluttajan käytettäväksi rauhanajan säännölliseen tapaan maahantuottajalta ja kotimaiselta tuottajalta tukkukauppiaalle ja hänellä vähittäismyyjän kautta suoraan kuluttajalle, jolloin sitä on kallistanut korkeintaan kahden välikäden kohtuullinen voitto, vaan on kulkenut mutkikkaita teitä monien välikäsien kautta kuluttajalle, joka on saanut tavaran yhä kallistuessa maksaa näille jokaiselle suurta voittoa. Samassa kaupungissa on tavara voinut n.s. ketjukaupassa siirtyä tukkukauppiaalta tukkukauppiaalle ja vähittäiskauppiaalta toiselle, joutuen välillä varastoonkin kätkettynä odottamaan hinnannousuja. Ja tämän kaiken on kuluttajaparka saanut maksaa.

Keinottelun ehkäisemiseksi on täytynyt turvaantua lainsäädännön apuun ja »rehellisen liikemaailman» vastustuksesta huolimatta on keinottelulle sitä tietä asetettu sulkuja ja säädetty keinottelijoille ankaria rangaistuksia samalla kun on koetettu myöskin ottaa heiltä pois vääryydellä hankkimansa voitto. Amerikassa kohdellaan keinotelijoita sangen kovakouraisesti ja siellä joutuu keinotteluliikkeen ovi hyvin nopeaan kiinni ja osoittaa ovelle naulattu lappu yleisölle, että liike on suljettu keinottelun takia. Englannissa on viime vuoden elokuussa säädetty uusi keinottelu laki (The Profiteering Act). Norjassa on voimassa sangen yksityiskohtaisia määräyksiä sisältävä laki keinottelun ehkäisemiseksi ja Tanskassa suunnitellaan paraillaan uutta keinottelulakia. Meillä Suomessa lakkasi heinäkuun 27 päivänä 1918 säädetty laki keinottelun ehkäisemiseksi olemasta voimassa viime vuoden lopussa, kun uusi hallituksen sitä koskeva esitys saapui eduskunnalle niin myöhään, ettei sitä ehditty ennen eduskunnan joululomaa käsitellä. Nyt on kuitenkin asiasta jo antanut asianomainen valiokunta mietintönsä ja valmistunee laki kiireellisesti käsiteltynä aivan ensi tilassa.[1*] Siinä määritellään kohtuullinen myyntihinta, rangaistaan vienti-, tuonti-, myynti-, kuljetuslupaa tai muuta sellaista oikeutta haettaessa tai myyntihinnasta viranomaisen kanssa sovittaessa annettu väärä tieto, kielletään tavaran pidättäminen säännöllisestä liikkeestä sekä ketjukauppa. Rikokset lakia vastaan rangaistaan siten, että paitsi tavaran tai hyvikkeen arvon menetystä valtiolle liikkeen harjoittaminen voidaan kieltää ja liikehuoneusto sulkea korkeintaan vuodeksi sekä rikkoja tuomita vetämään sakkoa aina 200,000 markkaan asti tai pidettäväksi vankeudessa korkeintaan 3 vuotta. V. H.

 


 

KIRJALLISUUS.

Olli Mala: Dilta Hiltunen

antautuu elämän pyörteeseen. Romaani. Kustannusosakeyhtiö Otava. Siv. 160. Hinta 9 mk.

Olli Mala ei rakasta kuluneita aiheita, se näkyy kyllä esilläolevastakin romaanista. Vanhanpiian lohduttomaan ja proosalliseen elämäntarinaan eivät näet yleensä sellaiset kirjailijat, jotka haluavat kirjoittaa naisesta jotain »kaunista» — ja sellaisia kirjailijoitahan meilläkin on koko liuta — juuri mielellänsä takerru. Mutta Olli Mala on tuon kaiken lohduttomuuden ja proosankin keskeltä kyennyt löytämään todella kirjoittamisen arvoista. Dilta Hiltunen ei tosin tarjoa lukijalle mitään »kaunista» sanan todellisessa merkityksessä. Mutta ne vanhanpiian hassuttelut ja mielettömät oikut, joita Dilta Hiltusen kuvauksessa vilisemällä vilisee, erittäinkin sen jälkeen, kun hän on odottamatta ja itsetiedottomasti »antautunut elämän pyörteeseen», ne on todella kirjoitettu sellaisella antaumuksella ja joustavuudella, jota meikäläisessä kirjallisuudessa vain aniharvoin tapaa. Olli Malan huumori ei ole tosin sellaista raketin räiskettä kuin esim. Joel Lehtosen. Se on hiljaista, myhäilevää, rakentuen enemmän yleiskuvauksen ja todellisuustuntuisten pikkuhuomioiden kuin häikäisevän ja liioittelevan sanahelinän varaan.

Kuten jo itse aiheestakin selviää, ei »Dilta Hiltusessa» pyritä suuren runouden alueille. Kirja kuuluu aiheensa ja käsittelynsäkin puolesta kevyen ajanvietekirjallisuuden piiriin, joka ei suinkaan suuren suurilla aatteilla tahdo mullistella maailmoita. Silti se puolustaa hyvin paikkaansa kirjallisuutemme kevythenkisemmässä tuotannossa, sillä esitys siinä on yleensä hyvin keskitettyä ja sujuvaa. Kirjaan kannattaa kyllä tutustua. L.

 


 

URHEILU.

Suomen työväki urheilemassa.

Voimistelu- ja urheiluharrastusta on työväestön keskuudessa ilmennyt yhtä kauan kuin työväenliikettä on maassamme ollut olemassa, mutta se on aikaisempina vuosina ollut hajanaista ja supistunut verrattain rajoitetulle alueelle, etupäässä suurimpiin kaupunkeihin ja tehdasseutuihin. Vasta viimeisenä vuosikymmenenä on voimistelu- ja urheiluaate temmannut kannattajakseen laajempia työläisjoukkoja, etenkin nuorisoa ja alkanut voimakkaasti levitä myöskin maaseutuväestön keskuuteen.

Ennen kansalaissotaa oli maassamme noin 200 varsinaista työväen voimistelu- ja urheiluseuraa ja niissä jäseniä noin 15,000. Niistä kuului Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon 127 seuraa, joissa oli jäseniä 9,369. Kaikkiaan kuului mainittuun liittoon 637 seuraa ja niissä jäseniä 43,136. Ollen toimintakyvyltään heikompia kuin porvarilliset seurat, eivät työväen seurat saaneet riittävää edustusta piirikuntien ja liiton johdossa, varsinkin kun liitossa vallitsi epäkansanvaltainen edustusjärjestelmä. Seurojen keskinäiset riitaisuudet ja ennenkaikkea oman äänenkannattajan puute — »Suomen Urheilulehti» oli liitosta riippumaton yksityinen yritys — vaikutti sen, että liitto oli kokoonpanoltaan löyhä ja epäyhtenäinen. Työläisseuroissa tällainen asiaintila synnytti hyvin ymmärrettävää tyytymättömyyttä. Seurojen johtomiehissä heräsikin jo muutamia vuosia sitten ajatus oman, liitonalaisen, mutta sisäiseltä hallinnoltaan itsenäisen työväen seurojen ryhmän ja oman riippumattoman lehden perustamisesta. Ryhmän muodostamisajatus jäi kuitenkin aikoinaan toteuttamatta, mutta »Työväen Urheilulehti» perustettiin keväällä 1917.

Kansalaissota muodostui kohtalokkaaksi työväenurheiluliikkeelle. Seurat lyötiin hajalle. Omaisuus takavarikoitiin tai ryöstettiin. Voimistelu- ja urheiluvälineet hävitettiin tai arvokkaimmat osat niistä samoinkuin kallisarvoiset kierto- y.m. palkinnot »vietiin Saksaan». Harjoitukset estettiin. Lehti lakkasi. Seurojen jäsenistä osa kaatui rintamilla, osa ammuttiin jälkiselvittelyjen aikana ja suuri osa teljettiin vankileireihin.

Työväen urheiluliikettä ei sillä hetkellä ollut olemassa.

Liike ei ollut kuitenkaan kuollut. Innokkaimmat harjoittivat ruumiillista kulttuuria vankileireissäkin. Kun sitten toissa syksynä yksi ja toinen pääsi vapaaksi ja palasi kotiseudulleen, alkoi seurojakin herätä henkiin. Mutta näin ei olisi saanut tapahtua. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton johtomiesten mielestä ei työväen urheiluliikettä kohdannut tuho ja sen jäsenistön keskuudessa suoritettu puhdistus ollut vielä riittävä. Liitto ryhtyi erityisiin rankaisutoimenpiteisiin erottaen jäsenyydestään sellaiset seurat, joiden jäsenten enemmistö oli punaisten puolella ottanut osaa kansalaissotaan, sekä pakottaen muut alaisensa seurat puhdistamaan jäsenistönsä punaisista aineksista.

Oman liiton perustaminen kävi näin ollen välttämättömäksi. Helsinkiläisten urheilijain yksityisessä »puurojuhlassa» vähän ennen joulua 1918 valittiin toimikunta asiaa valmistamaan. Toimikunta laati sääntöehdotuksen, puuhasi muutamia kehoituskirjoituksia työväen lehtiin ja kutsui koolle perustavan kokouksen tammikuun 26 p :ksi 1919.

Aloite sai myötätuntoisen vastaanoton työläisurheiljapiireissä kaikkialla. Vaikeista taloudellisista olosuhteista huolimatta lähetti jokainen silloin toiminnassaoleva työväen voimistelu- ja urheiluseura — pienemmät ja kauempana sijaitsevat seurat yhteisesti — edustajansa kokoukseen. Oman liiton välttämättömyydestä olivat kaikki edustajat yksimielisiä ja Työväen Urheiluliitto perustettiin. Jäseneksi liittyivät heti kaikki kokouksessa edustetut 56 seuraa. Sittemmin on Liittoon yhtynyt lukuisasti uusia seuroja, joten Liitto jo nykyään on sangen voimakas järjestö, jakautuen 19 piirikuntaan ja käsittäen 130 seuraa ja noin 12,000 jäsentä. Lehti on jälleen herätetty henkiin ja ilmestyy nykyään 2 kertaa kuussa 8,500 kpl. painoksena.

Näin on maamme työväestö ruumiillisenkin kulttuurin alalla astunut itsenäiselle polulle. Pitäköön urheilulla itseään karaissut kantajoukko huolen siitä, että Liiton tunnuslause »terve sielu terveessä ruumiissa», koko työväenluokkaan nähden toteutuu. V. J. K.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Lakiehdotus koskee irtaimen tavaran tai muun irtaimen omaisuuden luontoisen omaisuusedun myyntiä tai käytettäväksi jättämistä kohtuuttomalla hinnalla. Se ei siis koske kiinteistökauppoja.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Tarkoitetaan todennäköisesti välillisiä veroja. MIA huom.

[2] Painotekstistä puuttuu kaksi riviä. MIA huom.